Tällaisesta talvesta mä tykkään

Talvi. Se on saanut mun pään hajalle tänä talvena vähintäänkin viikottain. Viimeisimpien kuukausien aikana on tuntunut, että ainoat sääolot jotka Helsingin (tai Ullanlinnan) yllä vallitsevat, ovat joko vaakasuoraan tuulen mukana piiskaava lumisade tai vaihtoehtoisesti lumimyräkän jälkeinen harmaa loskapaska. Eteinen lainehtii kuravellistä ja hiekotuskiviä kulkeutuu sisälle kenkien mukana kottikärryllisen verran joka kerta kun on uskaltautunut ulos. Olen vetänyt kilareita eteisessä harva se päivä, kun pää ei vaan enää kestä kengän sisällä hiertäviä kiviä tai litimärkiä sukkia. Sitä miettii, miksi edes asuu vapaaehtoisesti kaiken tämän hulluuden keskellä.

Sitten tällainen päivä kuin tänään. Aurinko paistaa täydellisesti pilvettömältä taivaalta, pakkasta on juuri sopivasti. Ihmiset ulkoilevat aurinkolasit päässä ja vetävät perässään pulkkaa. Kaikkialla näkee hyväntuulisia kasvoja. Itsekin huomaa myhäilevänsä tyytyväisesti lasien takana (tai tässä tapauksessa hatun alla). Vielä pari päivää aiemmin pystyyn jumittuneet keskarit ovat kuin huomaamatta laskeutuneet ja talvi tuntuukin ihan kivalta. Edes korvissa tuntuva pakkasen nipistely ei häiritse. Tää on aivan täydellistä.

Ja niin on rauha laskeutunut jälleen Ullanlinnan ylle. Ainakin hetkeksi, kunnes lämpötila jälleen nousee ja loskaa on nilkkoihin.

Tää päivä on ystävyydelle <3

Oon ihan törkeen onnekas tyyppi, että mulla on elämässäni niin paljon mahtavia ihmisiä läsnä. Kaikki ei todellakaan ole näissä kuvissa mukana, vaan poimin summanmutikassa muutamia hyvän mielen kuvia viimeisen vuoden ajalta. Näiden kuvien myötä haluan toivottaa oikein hyvää ystävänpäivää kaikille! Muistakaa niitä tärkeitä tyyppejä tänään viestillä, puhelulla tai vaikka yllätyskahveilla – tuollaisella pienellä teolla kun saa niin hyvän mielen toiselle.

Photos by all kinds of awesome people <3

RIP Vehreys

Olen useampaan otteeseen kirjoittanut vannovani viherkasvien nimeen. Viime kesänä / alkusyksystä päätin hamstrata kappaleittain vihreyttä lisää tänne yksiööni, tarkoitus oli täyttää kaikki 30 neliötä kasveilla. Otin kasvit oikeastaan tietynlaisena haasteena: “onnistunkohan elättämään tätä yksilöä viikkoa pidempään”. Onneksi en mennyt ihan pähkinöiksi kasvien ostelun kanssa, sillä nyt harmittaisi aikalailla enemmän. En nimittäin osannut arvata ollenkaan, mikä työmaa on elättää kaikki Lyyrat, Jukat ja Vehkat Suomen pimeimpinä talvikuukausina. Huoh.

Ensimmäiset kuukaudet sujuivat aivan mainiosti. Kastelin, hoivasin ja paijasin kasvejani tasaisin väliajoin. Joskus saattoi jäädä viikko välistä, mutta seuraavalla viikolla lorautin aimon annoksen vettä kasvipoloiselle. Osalle riitti vähempi huolenpito mutta sehän vain passasi meikäläiselle. Oikeastaan kasvit elivät kultakauttaan meitsin mansionissa.

Sitten tuli pimeys. Valo alkoi vähetä päivä päivältä, kämppäni muuttui murhenäytelmäksi. Ensin löytyi yksi lyyraviikunan lehti. Kohta jo toinen. Lehtiä alkoi tippua tappavan tasaisesti. Jos aiemmin olin noudattanut “kastele kasvia silloin kun se muistuu mieleen” -taktiikkaa, niin nyt läträsin vettä ihan huolella. VIRHE! Viikko tehokastelun jälkeen monta kymppiä maksanut lyyraviikuna oli pudottanut kaikki lehtensä yhdestä sen kolmesta varrestaan. Siitähän se alamäki sitten alkoi.

Aloin etukäteishuolehtimaan myös toisesta lyyraviikunastani, joka sillä hetkellä näytti voivan vielä hyvin. Se kun oli valtavan hieno ja iso ja tuuhea ja täydellinen kasvi, enkä missään nimessä halunnut menettää myös toista! Epäonnistuin. Suurin moka oli eräs varsin kostea suihkuretki, jonka tarjosin kasveilleni yhtenä iltana – meni muutama päivä ja molemmat alkoivat näyttää todella huonovointisilta. Jokainen lehti alkoi ruskistumaan kärjestä, enkä ymmärtänyt yhtään mistä kiikasti. Ensin oli pelistä pois pienempi yksilö, pian myös iso. Tai no kaksi lehteä on kiikkunut tähän päivään asti latvassa, mutta tänään aamulla vastassa oli enää pelkkä risu. Tekisi mieli olla mainitsematta, mutta mainitsenpa silti, että näiden lyyraviikunoiden lisäksi olen tappanut yhden kilpipiilean, aloe veran sekä palmuvehkan. Lisäksi meitsin rahapuu pudottaa lehtiään pelottavan nopealla tahdilla juuri tällä hetkellä (help me).

Vaan en aio luovuttaa! Menin ja ostin uuden silmäterän – kumiviikunan. Kysyin myyjältä hieman kierrellen ja kaarrellen, mitä ruskeat lehden kärjet kertovat kasvista. Lyhyt ja ytimekäs vastaus kuului näin: liikaa vettä. Homehtuivat siis mokomat lyyraviikunat. Tätä uusinta tulokasta en ajatellut homehduttaa, vaan nyt oikeasti opettelen pitämään siitä huolta enkä aliarvioi valon määrää. Ja ehkä nyt kun valon määrä koko ajan vain lisääntyy, saan pidettyä tuon kasvin hengissä ainakin seuraavaan talveen. Lupaan infota, jos traaginen kohtalo korjaakin kumiviikunan aiemmin kuin ajattelin.

Rehellisimmät kuvat ikinä

Kävin alkuviikosta studiokuvauksissa Omer Levin nimisen valokuvaajan luona. Omer laittoi aiemmin viestiä Instagramissa, sovittiin kuvauspäivä ja maanantaina lompsin paikan päälle. En ole ylioppilaskuvia lukuunottamatta koskaan ollut studiossa kuvattavana, joten en tiennyt yhtään mitä odottaa tai että osaanko edes olla studiovalojen loisteessa linssin toisella puolella. Suoraan sanottuna jännitti.

Kameran edessä olen ollut todella paljon viimeisen parin vuoden aikana, mutta oikeastaan vain ja ainoastaan tiettyjen ihmisten kuvatessa. Kun kuvaan tuttujen tyyppien kanssa, tulee taskusta vedettyä lähes joka kerta ne tietyt poseeraukset, ilmeet ja eleet. Näin tiedän, että kuva “onnistuu” eli miellyttää omaa silmää. Näitä “onnistuneita” kuvia tulee vartin kuvaussessiosta yleensä 5-10 kappaletta. Muissa on suu tyhmästi, silmät hassusti tai muuten vaan väärä kuvakulma (nenä näyttää liian isolta jne.)… Naurettavat seikat pistävät silmään ja kuva epäonnistuu. Todellisuudessa tuo epäonnistunut kuva näyttää kaikille muille aivan hyvältä otokselta, mutta itsellä on sisällä eri fiilis. Olen yrittänyt alkaa muuttamaan omaa suhtautumista – siedättämään itseäni myös niihin ei-ehkä-oma-lemppari -kuviin. Muut ihmiset tässä maailmassa kun näkevät meidät juurikin niistä kuvakulmista, joista emme ole itseä tottuneet näkemään ja silti pitävät meitä ihan hyvin tyyppeinä. Toiseksi, olen kyllästynyt kuulemaan hyvännäköisten ihmisten suusta, kuinka rumalta he näyttävät missäkin kuvissa vaikka itse näen kuvassa täysin saman kauniin/komean ihmisen, kuin se joka juuri päästi suustaan kyseisen kommentin.

Takaisin maanantaisiin kuvauksiin. Jännitin nimenomaan sitä seikkaa, etten pysty itse määrittelemään mistä kuvakulmasta Omer kuvan nappaa. Tai, että onko meitsillä nyt varmasti tietty ilme kasvoilla. Omerin kuvaustyyli oli päinvastainen siitä mihin olen tottunut. Opin kuvaussessiosta aika paljon! Kun mä purskahdin täyteen nauruun, alkoi kamera laulaa. Kun selitin tyhmää juttua hämmästynyt ilme kasvoilla, alkoi kamera laulaa. Kun mä heiluin fiiliksissä musiikin tahdissa, alkoi kamera laulaa. Tällä kertaa ei siis metsästetty viimeiseen asti hiottua katsetta tai pään asentoa vaan sitä oikeaa Arttua ilman poseerauksia. Lopputuloksena oli kasa onnistuneita kuvia – jopa omasta mielestä. Ja nyt mitä enemmän olen niitä pläräillyt, sitä enemmän myöskin tykkään.

Yhtäkään näistä kuvista ei ole käsitelty. Kyseessä on siis varmasti yhdet meitsin blogihistorian rehellisimmistä kuvista. Ja voin kertoa, että jos samoja ilmeitä olisi jossain normaaleissa asukuvissa, niin niitä kuvia ei taatusti täällä näkyisi. Tai ei ainakaan ennen olisi näkynyt. Nyt koetan olla suopeampi itseä kohtaan, katsomaan itseäni muiden ihmisten silmin. Tässä maailmassa on jo muutenkin ihan liikaa ulkonäköpaineita, miksi siis itse luomme niitä vielä lisää?

Photos by Omer Levin

Haluan vielä loppuun sanoa sen, että tulevaisuudessa tulette varmasti näkemään edelleen yhtä poseerattuja kuvia tällä blogin puolella (kuin myös instassa) kuin aiemminkin, mutta toivottavasti siellä joukossa olisi myös valittuna niitä, joissa oma nenä näyttää vähän liian isolta omaan silmään.

1 2 3 4 114