En kuulu tänne

Tarkoitukseni oli aloittaa tämä viikko mukavalla kevyellä postauksella, mutta mielessä oli suurempia ajatuksia, jotka halusin päästää ulos, joten there you have it!

Lapsuudenkotiin (omassa tapauksessa nuoruudenkotiin) tuleminen on aina mukavaa, koska näkee vanhempia ja usein myös muuta perhettä pitkästä aikaa. Oulussa asuu tämän lisäksi paljon nuoruudenystäviä, joiden kanssa tulee pitkän välimatkan takia hengattua nykyään melko harvoin.  On kivaa tulla vanhojen tuttujen ihmisten keskelle. Niin kivaa kuin tänne onkin tulla, tulee myös helposti sellainen fiilis, että olisin valmis palaamaan takaisin Helsinkiin. Sinne on kerennyt muodostumaan oma elämä ja tietynlaiset rutiinit, ja voin ihan suoraan sanoa viihtyväni paremmin hektisyyden ja melun kuin rauhan keskellä. Kaipaan raitiovaunuja, palveluita aivan kämpän läheisyydessä ja ystäviä siellä. Tajusin tämän reissun aikana, etten koskaan enää pystyisi muuttamaan takaisin kotiseuduille. Monille tämä osa Suomesta on aivan hyvä paikka elää, itse en vain viihdy. Väitän, että jos täällä ei asuisi enää ketään ystävistäni, tai oma rakas perhe, saattaisi vierailukerrat lapsuusseudille jäädä melko vähäisiksi.

Aloin eräänä päivänä ruokakaupassa käytyäni, ja siellä ahdistuessani miettimään, mikä ahdistuksen saa aikaan? Ja mikä tarve minulla on päästä niin nopeasti takaisin Helsinkiin? Miksi en pysty ottamaan iloa täysin irti näistä muutamista päivistä, kun näen ihmisiä monen kuukauden tauon jälkeen? Tajusin, että iso syy omaan viihtymättömyyteen on varmasti muistot, jotka edelleen nousevat tiedostamatta mieleen. On hyvin ristiriitaista olla paikassa, johon kytkeytyvät elämäni lämpimimmät, mutta samalla myös ahdistavimmat ajat (niille, jotka eivät tiedä mistä puhun, voin avata nopeasti omaa menneisyyttä: olen ollut koulukiusattu nuorempana, ja varsinkin ylä-aste -ajat ovat jääneet mieleen synkkänä möykkynä). Vaikka olen käynyt läpi kaikki raskaat kokemukset, huomaan muistojen edelleen nousevan pintaan. Ei kovin voimakkaina, mutta ihmeellisiä olotiloja tuoden. Olen täällä ollessa joutunut olemaan koko ajan liikkeessä ja menossa tukahduttaakseni turhautumisen. Harmittaa läheisten puolesta, koska koen etten ole pystynyt olemaan aivan täysin läsnä. Toisin kuin tämänkertainen käynti, viimeisimmät vierailukerrat kotipuolessa ovat olleet varsin pikaisia, ja sen suuremmille ajatuksille ei ole ollut aikaa. Kun tajusin olotilojeni johtuvan edelleen vanhoista menneistä ajoista, olin hyvin hämmentynyt, koska luulin käsitelleeni kaikki asiat täydellisesti: eiväthän ne ole vaivanneet minua enää normaalissa arjessa tai muuten omassa elämässäni vuosikausiin. Toisaalta oli helpottavaa huomata mistä oudot olot kumpuavat. Näköjään ihmisen muisti on hyvin paikka-sidonnainen, ja hieman herkemmässä mielentilassa tunteet ja muistot nousevat pintaan aika yks-yllättäenkin.

Jos kirjoittamisesta ei olisi mitään terapeuttista hyötyä, tuskin kirjottaisin äskeisiä ajatuksia näin avoimesti ylös tänne. Haluan kuitenkin, että blogini on mahdollisimman aito, ja tuntuisi hassulta kirjoittaa tässä olotilassa päivän asuista tai inspiraatioista. Joskus täytyy käsitellä vakavempia asioita, jotta jaksaa taas keskittyä mukaviin, pintapuolisempiin juttuihin! Kaikesta huolimatta oli tosi mukavaa nähdä kaikkia mahtavia tyyppejä täällä pitkästä aikaa. Nähdään jälleen kesällä! Tähän loppuun vielä yksi hyvän mielen kuva toissailtaiselta.

enkuulutanne

Share on FacebookTweet about this on TwitterPin on Pinterest

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *