Jos nyt ihan totta puhutaan niin…

Photos by Janita Autio

Miten menee?

Siis ihan hyvin periaatteessa, vähän syysmasista. Tai no niin…

Haluaisin luoda jotain kaunista, iloista tekstiä mutta syystä tai toisesta sormet kulkevat väkisin näppäimistöllä diippejä aiheita hapuillen. Olen aloittanut ja kumittanut tätä alkua useampaan otteeseen, sillä en tiedä mistä aloittaa.

Kulunut kesä oli minulle yhtä aikaa todella antoisa, mutta myös yksi elämäni raskaimmista: oli kivoja pippaloita, mukavia mökkireissuja, täydellisen rentoja iltoja merenrannassa. Oli naurua, iloa, mutta myös paljon ahdistusta ja alakuloisuutta. Yksinäiset hetket olivat tuskallisia. Tunsin sisälläni suurta ahdistusta, enkä halunnut olla yksin tai ylipäätään liikkua yksin missään. Hetkittäin mieli oli niin matalalla, etten tiennyt miten päin olla, jotta olo helpottaisi. Lähdin pakoon tätä olotilaa aina kun pystyin. Kämpällä ei tullut ihan hirvittävästi vietettyä aikaa. En halunnut (enkä pystynyt) kohdata todellisia fiiliksiäni. Onnistuin. Onnistuin lykkäämään sisälläni myllertävät ajatukset vain kauemmas olettaen, että ne jollain maagisella tavalla katoaisivat olemasta ja elämä alkaisi jälleen hymyilemään kunhan aikaa kuluu tarpeeksi. Nyt kun kesä on ohi, kaikki horisontissa siintävät reissut ja sitten kun -asiat mukaan lukien myös takana, jäljelle on jäänyt möykky muistoja ja tunteita. Juttuja, jotka siirsin tieltäni kuukausia sitten.

Kun kirjoitan tätä postausta, hakkaa sydämeni tuhatta ja sataa. En oikein osaa sanoa miksi. Kai pelkään avata sydäntäni näin julkisesti. Veikkaan myös, että sisältä pääsee ulos sellaisia asioita, joita en edes itse ole tajunnut siellä olevan. Kirjoittamisen terapeuttinen voima on kuitenkin niin hämmentävä, että aion jatkan näpyttelyä sen sijaan että paiskaisin läppärin kiinni ja purisin hammasta taas seuraavat päivät. Ehkä jopa viikot.

Olen kamppaillut viime kuukausina itselleni isojen ja merkittävien asioiden äärellä. Ilmoilla on ollut seksuaalisuuteen, uskoon, ihmissuhteisiin ja kaikkiin tällaisiin “pieniin” elämän kokoisiin asioihin liittyviä kysymyksiä. Olen ollut välillä pihalla kuin käki sen suhteen kuka olen ja mitä haluan. Välillä muka jotenkin selvillä vesillä, kunnes jälleen tulee alamäki. Pihalla myös omien tunteitteni kanssa. Olen menettänyt, mutta myös toki saanut ihania asioita, joista olen kiitollinen. Mutta kun isompi ympyrä on vinksallaan, ei mikään kiva juttu tunnu kivalta pidemmän päälle. Raskainta tässä kaikessa on ollut, kun en ole uskaltanut puhua ystäville (tai kenelle muullekaan) täysin avoimesti omista olotiloistani. Olenhan se hymypoika, joka aina nauraa ja heittää läppää. Habitukseeni ei kuulu alakuloisuus tai murjottaminen. Totta kaikki: ihmisten ilmoilla ollessani en pysty (enkä osaa) tuomaan pahaa oloa ulos, sillä en halua sen vaikuttavan ilmapiiriin tai muihin ihmisiin. Olen oppinut hymyilemään, vaikka sisällä risoisi ja pahasti. Hyvä vai huono juttu – en tiedä. Olen myös kuvitellut, ettei minulla ole varaa avautua, koska olen saanut kokea niin paljon hyviä asioita elämässäni viime aikoina. Eiväthän minun onglemat myöskään ole mitään verrattuna tuon ja tuon ongelmiin. Siksi olen vaiennut.

Kun astuin Kreikan reissun jälkeen sisään ulko-ovestani, tupsahtivat kaikki aiemmin haudattuna olleet ajatukset takaisin tajuntaani. Jokainen asia kämpällä muistutteli menneestä. Päässä myllersi. Kaivauduin peiton alle, enkä noussut sieltä pariin päivään. Pistin kaiken syksyn piikkiin, vaikka todellisuudessa tiesin syksyn olevan vain pieni osa omaa pahaa oloa. Takana oli kauan odotetut ulkomaanmatkat ja huolettomat hetket auringon alla. Olin takaisin oikeassa todellisuudessa, enkä voinut tuudittautua siihen, että kohta pääsisi taas pakoon ajatuksia toiseen maahan taikka toiselle mantereelle. Sattui. En olisi halunnut kohdata todellisuutta.

Jos voisin päättää, kääntäisin heti uudelle aukeamalle elämässäni, mutten ihan vielä tiedä kuinka se tapahtuu. Toivon, että tämän epämääräisen blogiin raapustamisen ansioista olisin edes vähän lähempänä uutta. Haluan jo todella päästää irti tietyistä asioista, joita olen kantanut mukanani pitkään. Haluan sanoa heipat ja toivottaa hyvää jatkoa. Jatkaa itse nokka pystyssä oman arvon tuntevana eteenpäin. Mutten pysty. Vielä. Tämä elämä on kyllä ihme peli, eikä sen kiemuroista ota ikinä selvää…

EDIT: Kirjoittaminen / asioiden ääneen sanominen tosissaan auttaa, nimittäin nyt reilu vuorokausi tämän tekstin kirjoittamisesta mieli on paljon kirkkaampi. Ihmiset: uskaltakaa puhua ääneen omista tunteistanne!

Share on FacebookTweet about this on TwitterPin on Pinterest

6 Comments

  1. Viivi 09/28/2017

    Jotenkin tää teksti oli kuin mun elämästä kaksi vuotta sitten: olin ammattikorkeakoulun toista vuotta läpikäyvä tyttö ja aina yhtä positiivinen ja iloinen tsemppari. Mä olin se joka lohdutti ja tsemppasi muita, en potenut henkisellä puolella ns. huonoja päiviä. Pintapuolisesti kertoilin huonosta fiiliksestä kavereille, mut en mennyt edes itse tunteiden syövereihin oikeasti katsomaan mikä mua vaivaa. Enkä mä edes tiedostanut niitä.

    Ja se ei ollut sitten edes syysmasista vaan ensimmäistä kertaa 24 ikävuoteen mä sain ahdistuskohtauksia, että henkeen otti ja luulin, että tukehdun. Öisin en saanut unta kun pelkäsin nukahtavani. Mua ahdisti asua opiskelukaupungissani. Ramppasin ensiavussa, että mikä sairaus mulla on. Kuolenko mä kohta. Musta tuli vainoharhainen. En osannut yhtään kuvitella, että mistä tää yhtäkkinen tunne tulee. Mullahan on kaikki hyvin. En ees osannut avautua kavereille siitä. Toisaalta enhän mä aikaisemminkaan ole siihen kyennyt, niin miksi mä nyt sitten kun olen ihan lukossa.

    Hommat pisti käyntiin sit se et mun pulssi nousi siihen 200 pintaan ja jouduin ensiapuun. Sen jälkeen alkoi TODELLA PITKÄ itsensä opettelu henkisesti ja homma taitaa olla edelleenkin kesken, toisaalta se ei varmaan koskaan pääty. Tajusin mua ahdistavat asiat pikkuhiljaa, sit pystyin jo puhumaan asioista kavereille ja poikaystävälle. Sen tiimoilta taas aloin hyväksymään sen, että joskus tulee huonompi jakso kun ahdistaa – mut se on ohimenevää ja sitä osaa jo hallita. Kunhan siihen tunteeseen ei jää vellomaan, mutta asiat pitää käsitellä itsensä kanssa ensin, eikä niitä saa sivuttaa.

    Mua auttaa myös sen tiedostaminen, et välillä pitää olla tosi paskaa et hyvät asiat tuntuu tosi hyviltä, eikä elämä ole tasaisen harmaata mössöä.
    Etköhän sinäkin löydä tien ulos sun tämänhetkisestä fiiliksestä ja aikanaan sen uuden sivun saat käännettyä. 🙂 Tsemppiä.

    Reply
    • Arttu 10/02/2017

      Kiitos tästä – viisaita sanoja! Ei pidä todellakaan jäädä vellomaan turhaan. Ottaa oman aikansa päästä yli tietyistä jutuista, mutta itse voi osaltaan myös jonkin verran vaikuttaa ylipääsemiseen. Mutta niinhän se tosiaan on, että näiden pohjien myötä osaa arvostaa niitä hyviä hetkiä entistä enemmän!

      Reply
  2. Puhuminen kannattaa aina. Minä olen sairastanut pitkän ja vaikean masennuksen ja uskon vakaasti siihen, että se on pysynyt viimeisimmät vuodet poissa, koska puhun paljon ja käsittelen asiat. Niin ne isot, kuin pienetkin. Toivottavasti saat asiat kuntoon ja käsiteltyä.

    Reply
    • Arttu 10/02/2017

      Näinpä! Kiitos – eiköhän asiat mene parempaan ajan kanssa! 🙂

      Reply
  3. saratickle 09/29/2017

    Ihanan rohkea teksti Arttu. Puhuminen ja kirjottaminen auttaa aina! Oon ainakin huomannut ite vaikeina aikoina kun on avautunut blogille/lukijoille, on olotila heti helpottanut <3 Haleja sinne ja tsemppiä syksyyn. Sä oot huippu!

    Reply
    • Arttu 10/02/2017

      Kiitos Sara <3 Ja toi on niin hullua ja siistiä samalla, kuinka kirjottaminen pelkästään jo auttaa!

      Reply

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *