Kulunut kevät ei ole kyllä mennyt millään tavalla kuten alkuvuodesta vielä uumoilin. Eipä siinä, harvoinhan elämä tuntuu kulkevan sitä rataa kuin itse ajattelee, mutta tänä vuonna kaikki asiat ovat heittäneet häränpyllyä ihan huolella. Ja joo, korona tietysti on se suurin villikortti ollut, mutta siitä en aio sen enempää enää puhua koska ei jaksa enempää koronajuttuja. Puhutaan sen sijaan muuttamisesta.

Vielä tammikuussa elimme Janitan kanssa tyytyväistä kämppiselämää Suomenlinnassa, molemmilla tiedossa se fakta, ettei tätä tule kovin kauaa kestämään. Itse olin ajatellut, että ehkä kesän yli mennään, sillä onhan Suokki parhaimmillaan kesäaikaan. Aika pian tajusin kuitenkin, että puolisen vuotta tulee vaihtumaan maksimissaan pariin kuukauteen, kun juttelimme Janitan kanssa molempien mielihaluista. Suokkielämä talviaikaan vaati tietynlaista suunnitelmallisuutta. Ihan noin vain ei lähdetty asioille, tai edes työhommia hoitamaan, vaan kaikki piti suunnitella etukäteen ja aikatauluttaa elämä sen mukaan, miten lautat kulki. Tähän vielä itsessään tottui, mutta lauttarumba painavien tavaroiden (kuvauskalusto, kuvauslainat, erinäiset pussit ja kassit) kanssa tuotti oman päänvaivansa. Tämä oli yhtään valehtelematta väsyttävää niin henkisesti kuin fyysisestikin. Oli kai vielä liian aikaista meille duracell-pupuille tässä vaiheessa elämää ”jämähtää” Suomenlinnaan  ja päätimmekin irtisanoa rakkaan puutaloasunnon.

Myönnän hetken miettineeni myös yksin Suomenlinnaan jäämistä, mutta aika nopeasti järki meni tunteiden edelle – vuokra olisi ollut yksinkertaisesti liian suuri yksin maksettavaksi. Edessä oli siis kämpän etsimisprosessi, johon olin aivan rikki jo pelkästään ajatuksen tasolla. Aina kun tiedossa on uusi muutto, tuntuu todella uuvuttavalta selailla asuntoja, löytää ehkä jokin silmää ja sielua sykähdyttävä yksilö ja sitten kilpailla tästä asunnosta 20 muun innokkaan asunnonetsijän kanssa vailla mitään varmuutta sattuuko arpaonni (tai millä lie keinoin vuokranantajat valikoivat uusia vuokralaisia) osumaan kohdalle.

Tässä pieni pala mun uutta kotia.

Taisin parina iltana selailla vuokra-asuntoja vailla menestystä. Onneksi tuli aika pian mieleen Noli Studiot, joista kuulin ekaa kertaa viime syksynä. Kävin katsomassa vapaana olevia studioita Sörkän Nolissa, vain todetakseni että tämähän on mahtava konsepti ja tänne mä haluan, vaikka väliaikainen ratkaisu tulisikin olemaan. Ja tänne mä pääsin – ilman sen suurempia tuskanhikiä tai kirkuvan punaisena huutavia stressileveleitä! Samaan aikaan haikeana, mutta innoissaan muutin mantereelle huhtikuun alussa ja olen siitä asti ollut aivan fiiliksissä täällä. On aivan ihanaa, kun voi paiskoa ovesta pihalle vaikka keskellä yötä käymään kaupassa, tai kun pitää hoitaa asioita, niin ei tarvitse kuin pukea vaatteet päälle ja mennä asioille sen suuremmin suunnittelematta. Olen tainnutkin tiedostamattani kaivata kantakaupunkielämää enemmän kuin luulin. Samaan aikaan nykyisen kotini kattoterassilta (puhutaan siitä myöhemmin) horisontissa piirtyvää Suomenlinnan kirkkoa tuijotellessa sydämessä läikähtää edelleen onnen- ja haikeudensekainen tunne, että tuolla osa mun sydämestä tulee aina olemaan. Ehkä joskus vanhempana palaan vielä.