Photos by Alexa

BEANIE: Volcom
SHIRT: H&M Studio SS 17
PANTS: alexandre mattiussi

Eilen oli jännä päivä. Otin junan alleni (tai no siis hyppäsin oikeastaan kyytiin, hah) heti aamusta ja suuntasin kohti Tamperetta eli Mansea, sillä meitsi oli osallistumassa paneelikeskusteluun WOW-festareilla aiheena Selfiet, IG-mallit ja merkkilaukut. Junassa istuessa olin vielä aivan rauhallinen, mutta heti Tampesterin maankamaralle astuttua vatsanpohjalle tipahti kivi. Päässä pyöri kauhuskenaariot siitä, miten en saa sanoja suusta tai puhun aivan höttöä. Yritin koota ajatuksia ja käveleskelin ympäri kaupunkia kauniissa kevätsäässä rauhoittuakseni. Olin paikalla sen verran ajoissa, että kerkesin näkemään myös Tampereen omia likkoja, Maria ja Idaa Kaffila nimisessä kahvilassa. Vaikka istuskelimme aivan rennosti, jännitys kasvoi minuutti minuutilta. Jopa vihersmoothien juominen teki tiukkaa.

Kello tuli kaksi ja suuntasin Tampere-talolle. H-hetkeen oli enää puolituntia. Kädet hikoilivat, jalat eivät malttaneet pysyä maassa ja oksetti. Sisimmässä tiesin, että kaikki menee varmasti aivan hyvin, mutta silti jännitys otti vallan. Olin aivan täpinöissäni.

Olen aina ollut esiintymisjännittäjä. Kouluaikoina esitelmät saattoivat alkaa kummittelemaan mielessä jo useampaa päivää ennen. Soitin nuorena myös pianoa, ja konsertit olivat iso osa tätä harrastusta. Olen siis joutunut kohtaamaan epämukavia tilanteita varsin usein. Vuosien kuluessa, esiintymiskokemuksen kartuttua jännitys alkoi muuttua kauhunsekaisesta pelosta hallittuun, hyvään jännitykseen, joka taas antaa tarvittavaa boostia esiintymiseen. Niinhän se on, että kun joutuu ylittämään pelkonsa, ei seuraavat kerrat enää tunnu niin pahalta.

Nyt vanhemmalla iällä en ole joutunut esiintymään yksin tai pienellä porukalla useampaan vuoteen. Esiintyminen on alkanut jännittämään uudelleen. Kirjoitin viimeksi, kuinka ensimmäinen ajatus minua paneelikeskusteluun mukaan pyydettäessä oli sanoa ei. Samalla sekunnilla myös päätin, että hitsi vie, minähän en päästä itseäni noin helpolla. Yksi syy lähteä mukaan paneelikeskusteluun olikin nimeomaan oman pelon voittaminen.

Keskustelu alkoi, sydän jyskytti aivan täpöllä. Pian tuli ensimmäinen vuoroni puhua. En muista mitä sanoin tai miten se meni, mutta jännitti! Kuitenkin kysymys kysymyksen jälkeen syke alkoi tasaantua ja ajatukset päässä jälleen liikkua. Jossain vaiheessa koin olevani jopa rentona. Noin vain niin paljon etukäteen pelkäämäni tilanne oli “otettu haltuun”. Reilun tunnin mittainen keskustelu hurahti hetkessä ohi ja olo oli kaiken jälkeen hyvin huojentunut, jopa hieman euforinen. Yllättäen kauhuskenaariot jäivät pelkiksi skenaarioiksi ja tajusin hirmuisen jännityksen olleen aivan turhaa. Olin ylpeä, että olin uskaltanut lähteä mukaan!

Pelkoja voi voittaa, se on jopa suositeltavaa! Jos aina pysyy oman mukavuusalueensa sisällä, niin mitä elämästä saa irti? Itse koen, että nuo “ei niin mieluiset” -hetket ovat nimenomaan niitä, jotka vievät eteenpäin ja kasvattavat. Eihän se helppoa ole, mutta yleensä kyllä palkitsee jälkikäteen.

Mukavaa alkanutta viikkoa!