Vaihteeksi tilanteessa, kun istun yksin tyhjän kämpän lattialla, seurana vain tämä tietokone ja läjä vaatteita ym. roinaa auki repsottavien matkalaukkujen vierellä. Olen ollut samassa jamassa turhan monta kertaa kuluneiden vuosien aikana, mutta sitähän se elämä on. Muutoksia. Tuntuu haikealta laittaa oma pieni elämä jälleen paketteihin, ja miettiä niiden uudelleensijoittamista. Tulevaisuus jännittää.

Valkoisia seiniä tuijotellessa tulee tyhjä olo. Samalla mieleen nousee paljon mukavia hetkiä, joita nämä seinät ovat saaneet nähdä: naurua, epäonnistuneita poraushetkiä, tippuneita naulakoita, sekä liian monta huonoa vitsiä. Muistoja, joita tulen kantamaan mukanani koko loppuelämän. Ja tippuneista naulakoista tulikin mieleen, että onko teillä heittää hyviä vinkkejä “pienehköjen” seinässä sijaitsevien kraatereiden peittämiseen? Ei muuten stressiä, mutta sunnuntaina täytyis olla pinnat kunnossa.

Missä on seuraava koti? Sitä en tiedä itsekään. Jatkuva muuttaminen on raskasta, josta syystä olisi kiva löytää pidempiaikainen majan päätä peittämään. Toisaalta juurtuminen yhteen paikkaan kauhistuttaa. En siis osaa sanoa tämän enempää.

Nyt täytyy jatkaa pakkaamista. Kiitos Ullanlinna, kiitos Vuorimiehenkatu. Ennen kaikkea kiitos Helkalle kämppiksenä olemisesta!