Perjantaina se tapahtui: hyppäsin hevosen selkään yli kolmen vuoden tauon jälkeen. Arvatkaa vaan jännittikö! Olin aivan kauhusta kankeana, kun menin ensimmäistä kertaa karsinaan morjestamaan tulevaa ratsuani Athosta. Iso ruuna oli onneksi varsin leppoisa kaveri ja oma jännitystaso laski pikkuhiljaa. Hämmentävää oli kyllä huomata, miten jokin vaisto (liika itsesuojelu?) sisällä käski koko ajan olla varuillaan ison hevosen kanssa. Nuorempana kun olen touhuillut kaikenlaisten hevosten kanssa. Ikä ilmeisesti lisää pelkoa…

Se miten päädyin ratsastamaan on Katjan ansiota. Katja on käynyt jo pidempään Knaperbackan Ratsastuskoulussa yksityistunneilla ja hän vei minut mukanaan tutustumaan sinne vastapalveluksena videoiden kanssa auttamisesta. Oli todella nostalgista pukea päälle vanhat ratsastuskamat ja suunnata tallille. Ratsastaminen kun on ollut osa elämääni pitkään lapsuus- ja teinivuosina.

Kun hyppäsin hevosen selkään, katosi kaikki aiemmin läsnä ollut jännitys pois! Taidot sekä kunto sen sijaan olivat pahasti ruosteessa ja turhautti, kun en tiennyt miten päin hevonen edes kulkee. Onneksi jotain pieniä onnistumisen tunteita tuli koettua ja ratsastustunnista jäi erittäin hyvä maku suuhun. Mutta kyllä kuulkaa vierähti tunti päivästä nopeammin kuin pitkään aikaan! Olin varma, että olimme ratsastaneet noin puolet ajasta, kun opettaja käski siirtyä jo loppukäyntiin. Tässä vaiheessa olin aivan kuolemaisellani kunnon puolesta, mutta siltikään en olisi millään halunnut lopettaa touhua. Se kuuluisa heppakärpänen taisi puraista tätä heepoa oikein kunnolla.