Vatsassa kipristää. Kädet tärräävät näkyvästi ja olo on muutenkin melko levoton. Yritän popsia väkisillä salaattia suuhuni, jotta energiatasot eivät putoa aivan nolliin. Salaattia siksi, koska se on ainut asia mitä voin kuvitella saavani suusta alas. Olen messukeskuksessa I love me -messuilla ja kohta on aika suunnata kohti Loungea. Käyn läpi etukäteen saatuja kysymyksiä. Tuntuu, ettei mikään ajatus jää päähän vaikka kuinka luen kirjoittamiani pointteja läpi uudelleen ja uudelleen. Hikoiluttaa.
Kaksikymmentä minuuttia aikaa h-hetkeen. Saan onneksi seuraa Janitasta, joka tsemppaa kovasti. Alan käsittämään, ettei se ehkä olekaan niin vakavaa jos vaikka sanat sattuisivat menemään sekaisin kesken puheen. Ja mitä väliä sillä oikeastaan olisi? Silti hermostuttaa ja naurattaa. Kuten aina kun olen hermostunut. Sellaista hermonaurua.
Viisi minuuttia. Saan mikin, tapaan Saimi Hoyerin, joka tulee vetämään haastattelun ja hyppään lavalle. Saimi tsemppaa, että hyvin menee. Sydän pampattaa ja Saimi alkaa puhumaan. Arttu Mustonen on juuri poistunut omalta mukavuusalueeltaan täysin.
Mutta mitä ihmettä? Ensimmäisen minuutin tai kahden jälkeen tuntuu kuin rupattelisin mukavia kaksin Saimin kanssa. Välillä silmät karkaavat yleisön puolelle, mutta tutut hymyilevät kasvot saavat mieleni pysymään edelleen rauhallisena. Eihän tämä olekaan niin pelottavaa! Oikeastaan aika hauskaa. Eikä mene aikaakaan kun näen kyltin, joka kertoo puheenvuoroa olevan jäljellä viisi minuuttia. Mihin se aika hujahti? Ja nopeammin kuin kuvittelen, on haastattelu Oman tyylin löytämisestä mennyt ohitse. En kerennyt tai muistanut sanoa kaikkia asioita, joita olin alunperin ajatellut mielessäni. En myöskään tiedä olinko koko ajan aivan skarppina liikenteessä, mutta se ei haittaa, sillä meitsi selvisi kaikesta aivan hyvin! Voittajafiilis.
Mitä tästä opimme? Kannattaa todella hypätä aina hetkittäin sinne omien rajojen ulkopuolelle. Ottaa härkää sarvista vaikka pelottaa ja haastaa itseään. Ainoastaan tällä tavalla pääsemme yli omista komplekseistamme. Mulle esiintyminen yksin on aina ollut pelottavaa. Olen kirjoittanut tästä aiemminkin blogissani. Sen sijaan, että olisin juossut pelottavia tilaisuuksia karkuun nopeammin kuin cooper-testissä, olen päättänyt kohdata pelkoni. Vaikka myönnettävä on, että alkuun kieltäydyin tästä tilaisuudesta juurikin pelon takia, mutta onneksi meitsiä ei päästetty niin vain luikkimaan tiehensä vaan sinnikkäästi kysyttiin uudelleen.
Se, että sekoilee esimerkiksi sanoissaan, on varmasti sattunut jokaiselle julkisesti puhuvalle joskus. Ja mitä siitä on seurannut? Ei mitään! Ehkä on omat korvat saattaneet helahtaa punaisiksi vähäksi aikaa. Mutta onko se nyt kovin vakavaa? Mielestäni ei. Entäpä jos tulee black-out – sehän se vasta järkyttävää olisi. Noh, sitäkin sattuu joskus, mutta tiedossa ei ole ainakaan mulla, että kuolema olisi korjannut tämän jälkeen. Tai että mitään muutakaan vakavaa olisi käynyt. Että huoli pois ja kohti jännittäviä juttuja!
Tiedättekö kuin hyvä fiilis meitsillä on nyt, kun kaikki meni hyvin? Ja kun uskalsin mennä höpöttelemään pariksikymmeneksi minuutiksi messuille. Ihan törkeen hyvä! Haluan lisää tällaisia haasteita. Kuvaisin perjantailta myös vlogin, jossa voitte päästä näkemään vapisevia käsiä ja Janitan stressinpoistovinkkejä. Tsekatkaa messutunnelmat alta: