En ole kolmeen vuoteen ollut paikoillaan niin pitkään yhtäjaksoisesti, kuin tänä keväänä sattuneista syistä. Jos ei ole ollut ulkomaanmatkoja kalenteri pullollaan, niin vähintäänkin olen käynyt Pohjois-Suomessa perheen luona tai viikonloppureissuilla siellä sun täällä. Totta puhuen on ollut oikeastaan vain ja ainoastaan vapauttavaa tietää, ettei lähitulevaisuudessa tai missään muussakaan tulevaisuuksista ole tiedossa yhtään reissua. Siis ainuttakaan retkeä kauppaa pidemmälle. Älkääkä ymmärtäkö väärin. Mä rakastan sitä tunnetta, kun matkalaukkuun on pakattu seuraavien päivien tai viikkojen verran tavaraa, eli kuten aina, vahingossa aivan liikaa kaikkea. Rakastan myös sitä tunnetta, kun astuu ulos kotiovesta tietäen edessä siintävän jotain uutta ja tuntematonta, tai tuttua mutta silti niin jännittävää. Olenhan kai synnynnäinen vaeltajasielu (jo lapsena vietin suurimman osan viikonlopuista yökyläillen kavereiden luona tai vähintäänkin kotipihan perällä teltassa retkeillen). 

Viimeiset vuodet ovat vain olleet ehkä vähän liikaa mikä tulee reissaamiseen. Ja syy miksi kuulostan vähättelevältä, piilee siinä, että jo aivan nuoresta asti olen unelmoinut, että voisin tehdä työtä, jossa pääsee matkustamaan niin lähelle kuin kauemmaskin. Voisi sanoa, että olen haaveillut pitkään tietynlaisesta ”jetset”-elämästä, jossa kohteet vaihtuisivat yhtä useasti kuin sukat jalassa. Ja kun yhtäkkiä tällä tavalla koko maailma pysähtyy, on itsellä myös aikaa pysähtyä miettimään kuluneita vuosia – oikeastaan ekaa kertaa sillä tavalla kunnolla. Olen tajunnut eläneeni juuri sellaista elämää, joka tuntui yläasteikäisestä Artusta vain kaukaiselta haaveelta ja siksi haluankin olla kiitollinen jokaisesta lentomatkasta, väsyneenä painavan rinkan alla juna-asemalla haahuillusta hetkestä, sekä upeasta yöstä hotellilakanoiden välissä. Siksi vähättelen sitä faktaa, että menneet vuodet ovat olleet turhan vauhdikkaita.

Mä oon jo pidempään kaivannut vastapainoa vauhdikkaalle elämälle. Hetkiä ystävien kanssa ilman kalenteriin hakattuja slotteja. Tai sellaista epämääräistä olotilaa, kun ei ole mitään tekemistä ja tylsistyttää. Poikkeusaika tuli tarpeeseen kuin tilauksesta. Tosin haaveet spontaaneista mökkeilyistä ystävien kanssa tai kahvilassa notkumisista jäivät toki unholaan, mutta tulipahan rauhoituttua totaalisesti. Ja nyt, kun tilanteet ovat vihdoin palautumassa takaisin totuttuihin uomiinsa, on veri jälleen alkanut pikkuhiljaa vetämään pois tutuista ympyröistä. Olen alkanut kaipaamaan täyteen sullottuja matkalaukkuja, kutkuttavaa jännitystä vatsanpohjassa ennen matkaa ja sitä reissufiilistä, jolloin kaikki normaalit arkiset asiat unohtuvat.

On ollut siistiä huomata, miten pienet asiat nostattavat reissusfiilikset pintaan. Ei tarvitse olla tiedossa kolmen viikon luksuslomaa Kaukoidässä, sillä reissu Tampereelle riittää aivan hyvin. Poistuin ensimmäistä kertaa Helsingistä melkein kolmen kuukauden paikallaan olon jälkeen juurikin Tampereelle Marin luokse. Vietettiin aivan ihanat kesän ensimmäiset päivät järvellä meloen, lämmöstä nauttien ja kuulumisia vaihdellen. Tuntui oudolla tavalla spessulta olla jossain muualla kuin muutaman kilometrin säteellä Sörkästä. Ja jos en ole pitkään aikaan saanut reissukärpäsen puremaa, niin nyt korona-ajan jälkeen junamatkalla Tampereelle taisin saada oikein mojovan paukaman. Ei auta kuin suunnata Suomea koluamaan!