Aurinko on juuri noussut, valonsäteet osuvat silmiin hytin kattoikkunasta. Vene keinuu puolelta toiselle. Linnut huutavat meren yllä toivoen saavansa maihin palaavilta kalastajilta maistiaisia. Väsyttäisi, mutta uni ei enää tule, sillä ikkunasta avautuu kuvankaunis maisema turkoosille merelle sekä tulivuorisaarille. Olemme Sisiliassa, Italiassa, tuliperäisellä Liparin saariryhmällä. 15 henkeä, suurin osa vielä toisilleen tuntemattomia, yhteisellä purjehdusreissulla kahden upean veneen voimin.
Myönnettävä on, että alkuun pelotti hieman ajatus viikosta veneessä. Ei sen takia, ettenkö viihtyisi itse paatilla, vaan enemmänkin meren takia. Jostain syystä olen onnistunut kehittämään itselleni pelon syviin vesistöihin – ajatus siitä, että jalkojen alla on metreittäin täysin tuntematonta ei houkuttele ollenkaan. Saati sitten suuret aallot minkä tahansa kokoisessa purkissa. Hyh… Tällä reissulla syvyyttä on lähes kaikkialla niin paljon, ettei veneen mittari riitä sitä mittaamaan (tarkoittaen hurjia lukuja 1500-3000 metriin). Mutta niin vain parin päivän mereilyn (onkohan tämä edes oikea termi) jälkeen jännitys vaihtui casuaaliin purkkarin kannella käyskentelyyn. On aivan mahtavaa huomata, miten keinuva paatti tai meri eivät yhtäkkiä pelotakaan. Sen sijaan aivan muina merimiehinä osaan auttaa purjeiden kanssa, tehdä useita hyödyllisiä solmuja sekä ohjaamaan itse valtavaa yli 50 jalkaista purjevenettä oikeaoppisesti (meidän kippari Ville ylisti meitsipojan taitoja moneen otteeseen, joten ilmeisesti täytyy kehittää tästä nyt sitten uusi harrastus, kun kerran luontaisia purjehtijan lahjoja löytyy 😀 ).
Purjehdusreittimme kulki Sisilian pääsaarelta Liparisaarten kautta takaisin pääsaarelle. Matkaan kului hieman alta viikko ja saaria tuli koluttua useampi: näimme muun muassa upeita merestä kohoavia maamuodostumia, jyrkkärinteisiä kallionpoukamia, söpöjä pikkuruisia kalastajakyliä, Fiat Pandoja (tästä tietää, että ollaan Italiassa) sekä ehkä matkan hienoin kokemus: tulivuoren purkaus keskellä pimeää tähtitaivasmaisemaa. Tuo hetki oli jotain niin käsittämätöntä, ettei sanat tai kuvat pysty sitä selittämään. Ehdottomasti mieleenpainuvin hetki lipua pimeässä ja nähdä kirkuvan punaisen laavan suihkuavan ylös taivaalle. Jos teillä on ikinä mahdollisuus, niin menkää Strombolin saarelle yöaikaan!
Reissuun lähdettiin tosiaan Sabinan ja Ossin kokoamalla sekalaisella porukalla, josta muodostui nopeasti tiivis kaveriporukka. Läppä ei loppunut edes aamukohmelossa vaan tuntui, kuin olisimme aina tunteneet toisemme. En ole pitkään aikaan nauranut niin paljoa, kuin tällä matkalla, sillä joukkoon mahtui kaikenlaista talenttia, viihdyttäjää ja jopa oikea taikuri Kimmo, jonka temput saivat kerta toisensa jälkeen meikäläisen leuat tipahtamaan lattiaan asti. Laulu raikasi lähes taukoamatta koko matkan ajan, välillä kitaran säestyksellä, toisinaan ilmankin. Tanssiaskelia tuli treenattua laivan kannella sillä uhalla, että aalto heittää venettä ja lopputuoksena saattaa olla kostea lasku meriveteen. Hiilareita kertyi viikon aikana varmaan koko vuoden suositusten verran, mutta se sallittakoon aina, kun matkakohteena on Italia.
Jos ennen reissua olin täysin noviisi purjehduksen suhteen, niin nyt olen potentiaalia omaava noviisi. Haluan päästä veneelle heti, kun vain suinkin on mahdollista. Opetella muutakin, kuin paalusolmuja tai siansorkkia (jotka muuten luonnistuvat tätä nykyä vaikka silmät kiinni). Haluan lähteä vielä uudelleen Välimerelle purjehtimaan ja kokea tuon kaiken saman uudelleen. Tämä reissu oli nimittäin valehtelematta yksi rentouttavimmista, sillä merellä ollessa kaikki arjen murheet ja huolet unohtuvat totaalisesti. Haluan myös nähdä omin silmin delfiinejä uimassa kilvan purjeveneen kanssa. Tällä reissulla kun nuo liukkaat kaverit pysyttelivät jossain piilossa meikäläisen kovista kutsuhuudoista huolimatta. Suurkiitos kaikille teille upeille tyypeille, jotka olitte tekemässä tästä matkasta ikimuistoisen. Ens vuonna uudelleen!