Kun ilmoitin ihmisille meneväni nielurisaleikkaukseen, sain osakseni vilpittömän tsemppaavia, myötätuntoisia naurahduksia sekä onnentoivotuksia. ”Elämäni hirveimmät kaksi viikkoa” ja ”kahden viikon aikana ainut hyvä hetki oli, kun sai ottaa seuraavan kipulääkkeen” tuntuivat olevan yleisimmät lainit, joita kuulin. Aloin vähemmästäkin kyseenalaistamaan, mihin olenkaan menossa. Etukäteen suurin huolenaiheeni oli leikkauksen jälkeinen kipu – mä oon käynyt läpi niin monta kipeää angiinaa ja jopa nielupaiseen sekä siihen kuuluneen äärimmäisen kivuliaan paiseen tyhjennyksen, että tiedän tasan tarkkaan mitä on, kun kurkku huutaa hoosiannaa, eikä suu yksinkertaisesti aukene ilman järkyttävää kipua. Jos nielurisaleikkaus sekä sen jälkeiset olotilat ovat yhtään tuota kokemusta pahempia, toipuminen tulee olemaan suoraan sanottuna helvetistä. Jännitti todella paljon.

Itse leikkauksesta tai heti sen jälkeisestä fiiliksestä ei ole mitään ihmeellistä sanottavaa, kiitos hyvien droppien, joita olin saanut sairaalassa. Itseasiassa ensimmäiset päivät olivat todella helppoja, eikä kipu missään vaiheessa yltynyt niin kovaksi, että olisi ollut vaikeaa olla. Olin aivan yllättynyt kaikkien niiden pelotteluiden jäljiltä, joita osakseni olin saanut. Puhuminen tosin tuotti hieman hankaluuksia, mutta popsin lääkkeitä säännöllisesti. Myös jäätelöä kului aikamoiset määrät. Kivut pysyivät näillä keinoin kurissa.

Kaikki sujui todella hyvin siihen aamun asti, kun heräsin outoon oloon. Se oli muistaakseni päivä kuusi, kun heräsin aikaisin aamulla vessaan jännä tunne kurkussa. Kun sylkäsin lavuaariin, huomasin syljen mukana verta. Samalla sekunnilla verta alkoi valumaan norona ja pian lavuaari täyttyi verestä. Olisi voinut luulla jonkun juuri synnyttäneen meidän vessassa… Ei muuta kuin ambulanssilla sairaalaan Suomenlinnan ja mantereen välistä tunnelia pitkin, pulppuava verisuoni paikallispuudutuksella polttaen umpeen ja sen jälkeen 8 tuntia sairaalassa viruen. Tuo kokemus oli kyllä kivulias, mutta enemmänkin erittäin epämukava. Vai miltä kuulostaisi oksentaa kooltaan kananmunan ja nyrkin väliltä olevia verihyytymiä sekä istua lääkärin penkissä suu verta vuotavana, kun nieluun tungetaan mitä ihmeellisempiä välineitä? Hirveää… Pääsin himaan ja oli aika ottaa aiempaan iisimmin. Kivut eivät tässäkään vaiheessa kuitenkaan olleet sietämättömät.

Itseasiassa kivut eivät yltyneet sietämättömäksi oikeastaan missään vaiheessa kahden viikon aikana (mitä nyt jossain vaiheessa suun avaaminen liian isolle sattui). Alusta asti pystyin ottamaan lääkkeet ongelmitta sekä juomaan ja syömään nesteitä. Olin etukäteen jännittänyt eniten nimenomaan sitä, että kaksi viikkoa tulee olemaan niin järkyttävää kärsimystä fyysisesti, että hyvä jos selviän. Kokemuksen perusteella voin sanoa, että nielupaise oli huomattavasti kivuliaampi kokemus, joskaan ei niin pitkäkestoinen kuin tämä nielurisaleikkauksesta toipuminen. Tästä päästänkin kaikkein raastavimpaan osuuteen.

Kukaan ei ollut etukäteen varoittanut henkisestä kärsimyksestä, joka alkoi olemaan viimeisen viikon aikana läsnä erittäin vahvasti päivittäin. Ensimmäinen viikko meni iisisti: katselin sarjoja Netflixistä, videoita youtubesta ja kuuntelin podcasteja sekä äänikirjoja sydämeni kyllyydestä. Oli ihanaa, kun sai vain olla eikä haitannut torkahdella pitkin päivää. Nälkä oli läsnä kylläkin, sillä jääpalat, jäätelö ja vesi eivät pidä kylläisenä kovinkaan pitkään. Söin suolaisempia keittoja sekä soseutettuja ruokia sen minkä pystyin ilman, että tarvitsi pelätä peitteiden repeytymistä. Yleinen olotila oli kuitenkin hyvä.

Toinen viikko lähti käyntiin myös ihan hyvin, mutta jossain vaiheessa tylsistyminen oli väistämätöntä, eikä enää kiinnostanut ahmia viihdettä ei sitten yhtään. Voin todeta, että jopa Netflix alkaa tuntumaan pakkopullalta, kun sitä on tullut kulutettua tarpeeksi paljon. Ja arvatkaa vaan, miltä tuntui plärätä instagramia, joka oli pullollaan ihmisten täydellisiä keskikesän päivityksiä upeista auringonlaskuista ihaniin juhannusherkkuihin. Päivästä toiseen neljän seinän sisällä makoillessa, yrittäessä jotenkin viihdyttää täysin turtuneita aivoja, tuntui valehtelematta siltä, että pää räjähtää. Aloin myöskin kiinnittämään huomiota kaikkialla pelkästään ruokaan, kun en itse voinut juuri mitään kummoista syödä. Katsoessani sarjoja ainut asia, jonka aivoni rekisteröivät, olivat ruoka-annokset. Mä oisin voinut maksaa mitä vaan, että oisin saanut palan sipsiä suuhuni tai edes syödä näkkäriä voilla. Sen sijaan söin velliksi tehtyä mummonmuusia suolalla ja voilla höystettynä. Ruoan himo kasvoi ihan käsittämättömiin mittoihin. Pääkoppa oli entisestään lähempänä lahoamispistettä.

Joku instagram seuraajistani laittoi hienon viestin, että mieti tätä toipilasaikaa siltä kannalta, että saat olla tekemättä yhtään mitään. Se on kyllä taivaan tosi! Kuinka usein on oikeasti tällainen tilanne, että ei tarvitse mennä yhtään minnekään, tehdä yhtään mitään tai ylipäätään olla mitään? No ei koskaan! Samainen tyyppi käski myös harjoittamaan meditaatiota, niin ei oikeasti mene aivot aivan solmuun. Tuo viesti sai kelan pyörimään ja meikäläisen tsemppifiilikselle. Päätin alkaa myös meditoimaan tai jotain sinne päin. Pääasia, että se auttoi pahimpien olotilojen yli. Suurkiitos viestistä!

Tätä postausta kirjoittaessä mennään päivässä 13. Virallista saikkua on jäljellä enää huominen. Kurkku ei ole täysin kunnossa kyllä vieläkään, mutta tänään huomasin vihdoin, että meikäläisen peitteet ovat alkaneet kulumaan pois. Enpä ole ennen riemuinnut niin nähdessäni limakalvoa :D. Vielä siis pitää tsempata muutaman päivän verran ja koettaa olla kiusaamatta itseäni liian ruokaisilla ajatuksilla. En vain mahda sille mitään, että joka kolmas ajatus päässäni liittyy ruokaan. Mutta kyl tää tästä! Ja tiedänpähän, että kun tämä paska on lusittuna, ei enää koskaan tarvitse kokea samaa uudelleen.