Satuin parisen viikkoa sitten hassuun tilanteeseen, kun päädyin keskusteluun tuntemattoman henkilön kanssa. Jutustelu lähti liikenteeseen, kun snäppäsin (eli puhuin puhelimelle yksikseni), ja tämä henkilö kovin hämmentyneenä kysyi puhunko oikeasti puhelimelle. Vastasin myöntävästi sekä kerroin hieman tästä suht. tuoreesta sosiaalisen median muodosta – snäppäämisestä. Henkilö silmiä pyöritellen kertoi jääneensä kehityksen kelkasta aikaa sitten. Noh, tästä meidän keskustelu lähti ihan uusille urille. Jatkoimme jutustelua lähinnä niin, että hän kysyi, minä vastasin. Keskustelimme töistä. Kerroin, että olen viettänyt onnellista raikulielämää lukion jälkeen. Matkustellut ja tehnyt paskaduunia. Yhtäkkiä kanssakeskustelija kysäisi, ettenkö tosiaan ole vielä opiskelemassa. Olenhan jo 22 vuotias. Kerroin, etten tunne stressiä opiskelusta, koska koen olevani nuori, ja opiskella kerkeää kyllä vähän myöhemminkin. Ja opiskelen kun siltä tuntuu. Sain kuulla, kuinka hän on iässäni ostanut ensimmäisen asunnon, eikä tunne käsitettä paskaduuni, koska on ollut 19 vuotiaasta asti oikeissa töissä. Oikeissa töissä. Seuraava kysymys kuului mitä haluan opiskella sitten joskus? Kerroin kuinka meinasin lähteä jo edellisenä vuonna opiskelemaan sisustusarkkitehdiksi, ja kyseinen ala kiinnostaa edelleen. “Tiesitkö, että täytyy olla todella hyvä, jotta pääsee edes kouluun sisään? Välttämättä se, että on taiteellisesti lahjakas, ei takaa sisään pääsyä. Ala on myös hyvin epävarma työn saannin kannalta. ” Eli kannattaakohan minun edes yrittää?

Jossain vaiheessa henkilö kysyi intohimostani. Mikä on intohimosi? Mistä sytyt? Vastausta ei tarvinnut kauan miettiä. Matkustelu, vastasin. Heti sanottuani sain vastakysymyksen, miksi? Kun sanoin rakastavani uusia maita, kulttuureja ja kaupunkeja, alkoi kanssakeskustelija kertomaan kuinka ei ihan ymmärrä ulkomaille lähtemistä. Kyllähän Suomessakin voi tutustua uusiin kulttuureihin ja kaupunkeihin. Tässä vaiheessa naureskelin hämmentyneenä. Kuinka joku kehtaa kyseenalaistaa kaiken, mitä hänelle tuntematon ihminen kertoo. Juttelimme uuden tuttavani kanssa lisäksi muistakin aihealueista, kuten tästä blogista. Suhtautuminen jokaiseen asiaan oli yhtä skeptinen. Jätin tyypin sanomiset omaan arvoonsa, mutta jäin miettimään mitä on elämässä kokenut kun käyttäytyy noin. Ehkä vastaus on siinä, ettei hän ole kokenut yhtään mitään, ja on tästä hieman katkera. Liekö joku pakottanut hänet tietoisesti tai tiedostamatta nykyiselle elämänpolulle. Tajusin, että olen onnekas kun en ole joutunut olemaan 19-vuotiaasta asti uraputkessa. Olen saanut nähdä maailmaa. Tehdä asioita, joista nautin täysillä. Olen tyytyväinen, että olen valinnut oman polkuni ja kuunnellut omaa sydäntäni. En voi vanhempana syyttää ketään muuta kuin itseäni, jos elämä ei kohtele kuin haluan. Toisaalta voi olla, että henkilö on aivan onnellinen omassa asemassaan. Jos näin on, olisi hyvä muistaa, ettei oma tapa ole ainoa tapa.