Palataanpas ajassa vuosia taaksepäin, yläasteelle. Olin epävarma finninaamainen, pahimmassa teini-iässä oleva poika. Harrastin ratsastusta ja pianon soittoa. En fudista, tai muitakaan pallopelejä kuten muut ikäiseni jätkät. Erilaisuuteni takia koin syrjintää, myös henkistä kiusaamista. Minua pilkattiin erilaisten harrastuksieni takia, mutta myös olemukseni takia. Jätin “nolot” harrastukset pois, sillä halusin hyväksyntää. Omalla paikkakunnallani ei ollut ainuttakaan ystävää. Olin nolo tyyppi, jonka seura kelpasi harvalle. Pelkäsin sosiaalisia tilanteita. Vietin suurimman osan vapaa-ajasta kotona vanhempieni kanssa, tai tietokoneella. Koulussa käynti oli pakollinen paha. Olin masentunut. Nuo muutamat vuodet olivat todella synkkiä, ja jättivät ihooni syvät arvet (jotka eivät vieläkään ole kadonneet).
Rippikouluiässä aloin saamaan hieman itsevarmuutta. Löysin omanlaiseni kaveriporukan, joka se taas lisäsi itsevarmuutta entisestään. Uskalsin alkaa elämään nuoruutta varovaisesti. Aloitin nolot harrastukset uudelleen ja olin niistä ylpeä. Suurin käänne elämässäni oli vaihtovuosi Jenkeissä. Pääsin paikkaan, jossa menneisyys ei piinannut lainkaan. Sain olla juuri se erilainen poika, joka oikeasti olin, ja ihmiset pitivät minusta sellaisenaan. Suomeen palattuani olin kerännyt roimasti lisää itsetuntoa. Sosiaaliset tilanteet eivät pelottaneet ja sain valtavan määrän kavereita ympärilleni. Vaihtarivuoden jälkeinen aika oli sen astisen elämäni kultaisinta. Syystäkin, sillä olin tilanteessa, josta en ollut uskaltanut edes unelmoida yläasteella. Nyt tästä kaikesta on kolme vuotta. Elämässäni on edelleen paljon samoja ihmisiä kuin kolme vuotta sitten. Vaikka kaikkien kanssa ei tulekaan oltua yhteydessä enää niin usein, johtuen välimatkoista ja elämäntilanteista, muistelen menneitä lämmöllä! Olen super kiitollinen Oulun omalle jengille, jonka kanssa olen saanut kokea paljon ikimuistoisia asioita!
Menneen vuoden aikana elämä on opettanut jälleen lisää. Olen tajunnut, ettei ikinä tule valmista. Elämä on jatkuva prosessi: aina kun luulee kasvaneensa täydelliseksi, tuleekin eteen uusi asia, joka vaatii totuttelua ja oppimista. Viimeisen vuoden aikana en ole pystynyt olemaan rehellinen kaikille ihmisille. Ihmisille joille minun pitäisi pystyä olemaan täysin avoin. Epätietoisuuteni takia olen kuin vahingossa kasvattanut välimatkaa joissakin ihmissuhteissa, ja se on ollut todella rankkaa. Sisälläni on ollut käynnissä prosessi, joka on vaatinut hirvittävän määrän energiaa. Välillä on ollut helpompaa, välillä hyvin vaikeaa. Olen kiemurrellut ja pohdiskellut elämän tarkoitusta sekä minuutta enemmän kuin koskaan. Kyseessä on isoja asioita, joista on totuttu normaalisti vaikenemaan mieluummin kuin puhumaan avoimesti ääneen. Olen alkanut olemaan rehellinen itselleni sen suhteen, että seksuaalinen suuntautumiseni yltää molempiin sukupuoliin. Kyseisen asian myöntäminen jo pelkästään itselle on ollut hyvin vaikeaa, johtuen mm. siitä että tämä kaikki liippaa vähän liian läheltä syitä, joiden takia olin kiusattu. Voitte varmaan kuvitella miltä tuntuu kirjoittaa sama asia kaikille nähtäväksi. Mutta koska seksuaaliseen suuntautumiseen ei kukaan pysty itse vaikuttamaan, täytyy se kohdata, pystyäkseen jatkamaan kasvua ihmisenä. Olen ollut yllättynyt siitä, kuinka hyvin ja normaalisti ihmiset ovat suhtautuneet, joille olen asiasta kertonut. Toivon, että muutkin pystyvät suhtautumaan yhtä neutraalisti. Loppujen lopuksi kyseessä on kuitenkin vain yksi ominaisuus joka tekee minusta juuri minut. Nyt kun sain sanottua asiani ääneen, koen olevani jälleen lähempänä täydellistä kokonaisuutta, jota en kuitenkaan tule ikinä saavuttamaan. Kuten ei kukaan muukaan.
Photos: Janita Autio
Editing by me
