Mitä on miehisyys?

Joonas heitti haasteen Instagramin puolella ottaa osaan tärkeään aiheeseen: miten oma mieskuvani on muodostunut – mitä on miehisyys ylipäätään? Olen pyöritellyt aihetta päässäni tuosta asti tarkoituksena kirjoittaa postaus meitsin näkökulmasta, sillä kuten arvata saattaa, myös itselläni on tähän sanottavaa. Kiire vei miestä kuin tanskandoggi vanhaa mummoa, eikä postausta ole vielä näkynyt. Onneksi aihe ei vanhene näin nopeasti (oikeastaan koskaan) ja nyt kun suurin osa kiireellisimmistä dediksistä on takana, on meitsillä myös aikaa pohdiskella aihetta paremmin.

miehisyys

Olen ollut pienestä pojasta asti erilainen kuin muut kylän rämäpäiset pojat – itse omalla tavallani rämäpäinen kyllä myös, mutta en se, joka olisi leikkinyt pyssyillä metsässä koulun jälkeen tai potkinut palloa kavereiden kanssa. Mä kävin mieluummin ulkoiluttamassa naapurin koiria tai leikin kuvitteellisten hevosten kanssa omalla takapihalla yhtälailla kuin rakensin salamajoja lähimetsiin. Iso osa kavereista oli tyttöjä ja meitsiä usein kiinnosti ne tyttöjen jutut oletettuja poikienjuttuja enemmän. Sain elää tyytyväisesti juuri sellaisena kuin olin, kunnes alettiin lähestymään murrosikää. Tajusin olevani erilainen: olin kiinnostunut “vääristä” asioita, enkä tuntenut kuuluvani poikien jengiin, kuten en myöskään keskelle tyttöjen porukkaa. Asiaa ei yhtään auttanut kasvaminen vahvasti sukupuoliroolittuneessa yhteisössä, jossa erikseen pojille ja tytöille suunnattuja tapahtumia oli tasaisin väliajoin. Koulussa minua alettiin kiusaamaan. Vetäydyin omiin oloihini eikä omalla paikkakunnalla ollut yhtään kaveria.

Neiti. Nössö. Ihan ku muut tytöt – näitä sanoja kuulin päivittäin. En halunnut olla neiti tai tyttö. Lopetin pianonsoiton ja ratsastuksen. Yritin koulia itsestäni poikamaista poikaa. Muistan, kun omaa ääntäni kotivideolla kuultua juoksin huoneeseen itkemään. Mikä mussa on vikana? Tästä alkoi monen vuoden kamppailu itseni kanssa. Halusin muuttua. Olla kuten muut pojat. Se oli aika vaikeaa nuorelta Artulta, jota kuitenkin kiinnosti enemmän ihan muut kuin ne poikamaiset asiat.

miehisyys

Meni vuosia, ennen kuin aloin saamaan vähän lisää rohkeutta. Tai paremmin sanottuna kun aloin edes vähän elämään. Kun uskalsin poistua kotipihasta kauemmas ilman, että pelkäsin joutuvani pilkattavaksi. Tässä vaiheessa elettiin yläasteen loppuaikoja. Aloitin ratsastuksen uudelleen ja itsetuntoni alkoi pikkuhiljaa kasvamaan. Suurin käännekohta elämässä oli vaihtovuosi Jenkeissä. Pääsin paikkaan, jossa menneisyys ei määritellyt minua millään tavalla, vaan sain olla juuri se mitä olin ja kaikki tykkäsivät minusta silti. Tuon vuoden aikana kasvoin ja keräsin itsetuntoa ihan äärettömän paljon. Aloin vihdoin tuntemaan itseni pojaksi tai nuoreksi mieheksi, jota en ollut koskaan ennen kokenut. Pojaksi, joka saa tykätä muodista ja hevosista, katsoa “tyttöjen leffoja” ja auttaa vaihtarikavereita valitsemaan sopivat korkokengät prom-mekkoon.  Se oli hieno fiilis!

Suomeen palattua olin muuttunut ihminen ja se näkyi – pääsin kiinni normaalin nuoren elämään. Kamppailin kyllä edelleen samojen ajatusten parissa kuin nuorempana. Toisinaan enemmän toisinaan vähemmän. Mutta koska elämässä oli nyt ystäviä, ei se vienyt minua pohjalle. Kun muut menivät pelaamaan biitsiä jäin itse kentän laidalle katsomaan kuinka pallo suihki verkon yli huutojen saattelemana. Se oli kaikille ihan ok. Olin Arttu, joka ei tykkää pelata biitsiä. En neiti tai nössö.

miehisyys

Ensimmäisten aikuisvuosien aikana oma minäkuvani muuttui paljon. Huomasin käyväni toistuvaa useammin keskusteluja pään sisällä itseni kanssa siitä, kuka olen ja mitä elämältäni haluan. Kysymykset oman seksuaalisuuden ympärillä kasvoivat kasvamistaan, enkä alkuun halunnut myöntää, että myös tässä asiassa olin erilainen kuin moni muu. Joskus, kun kipeiden asioiden pohdiskelu tuntui liian raskaalta, tuuppasin ajatukset kauas aivolohkojen syövereihin. Annoin niiden hautua siellä, kunnes olin valmis jatkamaan siitä mihin viimeksi jäin. Aloin pikkuhiljaa hahmottamaan kuka olin.

Tie tähän pisteeseen ei ole ollut helppo, mutta väitän, että ilman kaikkea tapahtunutta en myöskään olisi se mitä olen – itselleni avoin ja rehellinen nuori mies, jonka aivot nyt sattuvat toimimaan yhtä monimutkaisesti kuin maamme ihana verotussysteemi. Toivon kuitenkin, että tällä hetkellä kasvaville itseni kaltaisille pojille tuo tie aikuiseksi olisi paljon helpompi kuin mitä se minulle oli. Siksi haluankin puhua näistä asioista ääneen.

MITÄ ON MIEHISYYS?

Olen tajunnut, että miehisyyttä on niin monenlaista kun on miehiäkin (tai miesoletettuja). Ei ole mitään tiettyä muottia, johon tulisi istua täyttääkseen miehisyyden rajan. Nuo rajat on määritellyt vain ja ainoastaan meidän yhteiskunta. On ihan yhtä miehistä olla kiinnostunut muodista kuin on jääkiekostakin. On yhdentekevää, käykö töissä kahvilassa vai ajaako työkseen rekkaa ollakseen mies. Meidän oma miehisyys ei ole kenenkään muun käsissä, vaan jokainen meistä määrittelee sen itse sellaiseksi kuin parhaaksi näkee. Sillä kenestä tykkää, mistä tykkää tai mitä pukee päällensä ei ole mitään merkitystä. Paljon tärkeämpää olisi miettiä ylipäätään kuka minä olen ja mitä minä haluan. Tuntea itsensä ja toteuttaa itseään juuri sellaisena kuin on. Vähät välittää muiden määrittelyistä ja ehkä jopa omilla esimerkillään muokata maailmaa suvaitsevaisemmaksi. Sitä tämä maailma edelleen tarvii!

Itse koen tällä hetkellä olevani enemmän mies kuin olen koskaan ollut. Edelleenkään en välitä pallopeleistä tai omista treenattua kroppaa valtavine hauiksineen. Olen myös kiinnostunut samaa sukupuolta olevista ja rakastan muotia. Samaan syssyyn voin sanoa pissaavani hunajaa, kun kuulen valtavan AMG-sarjan G-Mersun moottorin kehräävän tai näen uuden Airbus A350 -lentokoneen laskeutuvan lentokentälle. Tällainen mies minä olen ja olen ylpeä siitä!

miehisyys

Tällaisesta talvesta mä tykkään

Talvi. Se on saanut mun pään hajalle tänä talvena vähintäänkin viikottain. Viimeisimpien kuukausien aikana on tuntunut, että ainoat sääolot jotka Helsingin (tai Ullanlinnan) yllä vallitsevat, ovat joko vaakasuoraan tuulen mukana piiskaava lumisade tai vaihtoehtoisesti lumimyräkän jälkeinen harmaa loskapaska. Eteinen lainehtii kuravellistä ja hiekotuskiviä kulkeutuu sisälle kenkien mukana kottikärryllisen verran joka kerta kun on uskaltautunut ulos. Olen vetänyt kilareita eteisessä harva se päivä, kun pää ei vaan enää kestä kengän sisällä hiertäviä kiviä tai litimärkiä sukkia. Sitä miettii, miksi edes asuu vapaaehtoisesti kaiken tämän hulluuden keskellä.

Sitten tällainen päivä kuin tänään. Aurinko paistaa täydellisesti pilvettömältä taivaalta, pakkasta on juuri sopivasti. Ihmiset ulkoilevat aurinkolasit päässä ja vetävät perässään pulkkaa. Kaikkialla näkee hyväntuulisia kasvoja. Itsekin huomaa myhäilevänsä tyytyväisesti lasien takana (tai tässä tapauksessa hatun alla). Vielä pari päivää aiemmin pystyyn jumittuneet keskarit ovat kuin huomaamatta laskeutuneet ja talvi tuntuukin ihan kivalta. Edes korvissa tuntuva pakkasen nipistely ei häiritse. Tää on aivan täydellistä.

Ja niin on rauha laskeutunut jälleen Ullanlinnan ylle. Ainakin hetkeksi, kunnes lämpötila jälleen nousee ja loskaa on nilkkoihin.

Tää päivä on ystävyydelle <3

Oon ihan törkeen onnekas tyyppi, että mulla on elämässäni niin paljon mahtavia ihmisiä läsnä. Kaikki ei todellakaan ole näissä kuvissa mukana, vaan poimin summanmutikassa muutamia hyvän mielen kuvia viimeisen vuoden ajalta. Näiden kuvien myötä haluan toivottaa oikein hyvää ystävänpäivää kaikille! Muistakaa niitä tärkeitä tyyppejä tänään viestillä, puhelulla tai vaikka yllätyskahveilla – tuollaisella pienellä teolla kun saa niin hyvän mielen toiselle.

Photos by all kinds of awesome people <3

RIP Vehreys

Olen useampaan otteeseen kirjoittanut vannovani viherkasvien nimeen. Viime kesänä / alkusyksystä päätin hamstrata kappaleittain vihreyttä lisää tänne yksiööni, tarkoitus oli täyttää kaikki 30 neliötä kasveilla. Otin kasvit oikeastaan tietynlaisena haasteena: “onnistunkohan elättämään tätä yksilöä viikkoa pidempään”. Onneksi en mennyt ihan pähkinöiksi kasvien ostelun kanssa, sillä nyt harmittaisi aikalailla enemmän. En nimittäin osannut arvata ollenkaan, mikä työmaa on elättää kaikki Lyyrat, Jukat ja Vehkat Suomen pimeimpinä talvikuukausina. Huoh.

Ensimmäiset kuukaudet sujuivat aivan mainiosti. Kastelin, hoivasin ja paijasin kasvejani tasaisin väliajoin. Joskus saattoi jäädä viikko välistä, mutta seuraavalla viikolla lorautin aimon annoksen vettä kasvipoloiselle. Osalle riitti vähempi huolenpito mutta sehän vain passasi meikäläiselle. Oikeastaan kasvit elivät kultakauttaan meitsin mansionissa.

Sitten tuli pimeys. Valo alkoi vähetä päivä päivältä, kämppäni muuttui murhenäytelmäksi. Ensin löytyi yksi lyyraviikunan lehti. Kohta jo toinen. Lehtiä alkoi tippua tappavan tasaisesti. Jos aiemmin olin noudattanut “kastele kasvia silloin kun se muistuu mieleen” -taktiikkaa, niin nyt läträsin vettä ihan huolella. VIRHE! Viikko tehokastelun jälkeen monta kymppiä maksanut lyyraviikuna oli pudottanut kaikki lehtensä yhdestä sen kolmesta varrestaan. Siitähän se alamäki sitten alkoi.

Aloin etukäteishuolehtimaan myös toisesta lyyraviikunastani, joka sillä hetkellä näytti voivan vielä hyvin. Se kun oli valtavan hieno ja iso ja tuuhea ja täydellinen kasvi, enkä missään nimessä halunnut menettää myös toista! Epäonnistuin. Suurin moka oli eräs varsin kostea suihkuretki, jonka tarjosin kasveilleni yhtenä iltana – meni muutama päivä ja molemmat alkoivat näyttää todella huonovointisilta. Jokainen lehti alkoi ruskistumaan kärjestä, enkä ymmärtänyt yhtään mistä kiikasti. Ensin oli pelistä pois pienempi yksilö, pian myös iso. Tai no kaksi lehteä on kiikkunut tähän päivään asti latvassa, mutta tänään aamulla vastassa oli enää pelkkä risu. Tekisi mieli olla mainitsematta, mutta mainitsenpa silti, että näiden lyyraviikunoiden lisäksi olen tappanut yhden kilpipiilean, aloe veran sekä palmuvehkan. Lisäksi meitsin rahapuu pudottaa lehtiään pelottavan nopealla tahdilla juuri tällä hetkellä (help me).

Vaan en aio luovuttaa! Menin ja ostin uuden silmäterän – kumiviikunan. Kysyin myyjältä hieman kierrellen ja kaarrellen, mitä ruskeat lehden kärjet kertovat kasvista. Lyhyt ja ytimekäs vastaus kuului näin: liikaa vettä. Homehtuivat siis mokomat lyyraviikunat. Tätä uusinta tulokasta en ajatellut homehduttaa, vaan nyt oikeasti opettelen pitämään siitä huolta enkä aliarvioi valon määrää. Ja ehkä nyt kun valon määrä koko ajan vain lisääntyy, saan pidettyä tuon kasvin hengissä ainakin seuraavaan talveen. Lupaan infota, jos traaginen kohtalo korjaakin kumiviikunan aiemmin kuin ajattelin.

1 28 29 30 31 32 33 34 145