Haluaisin hirveästi päästä näyttämään, missä ihanassa asunnossa me asummekaan ja miten kaunista täällä on. Mut ei. Nyt ei ole luvassa kauniita kuvia vaan 100% rehellistä ja raakaa totuutta. Nimittäin meidän ihana asunto on ollut muuton jäljiltä jo reilun kuukauden aivan järkyttävässä kunnossa! Järkyttävässä. Pari päivää laatikoiden sisään kantamisen jälkeen lähdimme Italiaan purjehtimaan. Suoraan purjehdusreissun jälkeen oli tämä moneen otteeseen mainitsemani nielurisaleikkaus, joka teki meikäläisestä täysin kyvyttömän pistämään tikkuakaan ristiin sen eteen, että saisimme asunnosta jotenkin asuttavan. Viimeiset viikot ovatkin olleet kiinni saikulla kertyneiden töiden purkamisessa. Arvaattekin varmaan jo seuraavan lauseen: kämppä on edelleen siinä pisteessä, mihin se reilu kuukausi takaperin jäi.
Tässä on tuleva olohuoneemme. Toistaiseksi siellä lojuu pakkaamista odottavat matkalaukut, kuivamassa olevat pyykit sekä paljon kaikkea roinaa..
Tavaraa löytyy molemmilta minulta ja Janitalta yllättävän paljon, eikä kaappitilaa ole hirvittävästi. Kaikki on kuitenkin kiinni järjestelemisestä (ehkä myös vähän konmarittamisesta, jonka olen todennut ainoaksi ratkaisuksi meidän tilanteeseen). Vielä kun löytyisi aikaa järjestelyyn. Ei ole liikaa ollut ylimääräisiä tunteja kummallakaan meistä, eivätkä huonekalut sekä muu pienempi sälä ole ainakaan tietääkseni koskaan itse kävellyt omalle paikalleen. Täällä näyttää siis oikeasti siltä, kuin ryhmä lapsia olisi päässyt toteuttamaan itseään ilman mitään rajoja, eli levittämään kaiken kaapeista löytämänsä pitkin poikin huushollia.
Meillä ei ole vielä varsinaista ruokapöytää tai mattoja. Oikeastaan aika moni asia on tällä hetkellä väliaikaista ja kesken – työpöytä toimittaa ruokapöydän virkaa, mattoja ei ole ja valaisimet lojuvat nurkassa odottaen pääsevänsä pian roikkumaan niille tarkoitettuun paikkaan eli kattoon. Onneksi keittiön kaapit ovat sentään järjestyksessä, josta syystä keittiö palvelee ihan kaikissa eri tarpeissa ruokailusta hengailuun, nukkumista ja pissimistä lukuunottamatta. Kunhan saadaan hoidettua tärkeimmät, eli muutamat lisäsäilytysratkaisut (kuten kaapisto olohuoneeseen sekä kenkähylly eteiseen), helpottaa tämä sekamelska. Tai näin luulen.
Ja että mitenkö tällaisen tavarapaljouden keskellä voi elää? Sanotaan näin, että ihan hyvin, sillä olen jotenkin yllättävällä tavalla osannut sysätä sotkun sivuun silmistäni. Yleensä en siedä pidempiaikaista epäjärjestystä hetkeäkään. Ehkä osasyynsä tekee se, etten ole vielä ihan hirveästi edes kerennyt kämpällä olemaan ja sen ajan mitä olen ollut, on tullut istuttua tietyllä ja samalla tuolilla keittiön pöydän ääressä silmät tiukasti läppärin näyttöön kiinni luotuna, haha. Jännä että viihtyy. Mut voi kuulkaat, kyllä mä jo odotan sitä hetkeä, kun tavarat löytävät oikeille paikoilleen ja asunto alkaa näyttämään siltä, että täällä joku oikeasti asuukin. Sitten lupaan laittaa kuvia koko serverin täydelta ja kertoa miten ihanassa paikassa me asutaan.
Nyt on kulunut kolme viikkoa mun nielurisaleikkauksesta. Kirjoitin viikko sitten, että enää pari päivää kitumista, kunnes pääsen käsiksi jälleen kunnon elämään. Jos jotain olen oppinut tässä viimeisten viikkojen aikana, on se ollut tietynlaista pitkäjänteisyyttä. Tai sitä, että kannattaa edetä päivä kerrallaan sen suuremmin suunnittelematta elämää lähitulevaisuuteen. Parantumisen kulkua on todella vaikea ennustaa. Tilanne on siis se, ettei nielu ole edelleenkään todellakaan parantunut, vaan valkoista katetta löytyy toiselta puolen sen verran paljon, etten vieläkään uskalla syödä täysin normaalisti (jälkivuodon pelko persuksissa). Nyt olen kyllä jo siirtynyt kiinteämpään ruokaan, mutta edelleen täytyy pyrkiä välttämään kovin karheita asioita.
Muuten olen jo elänyt aika normaalia elämää, tosin huomaan energioiden olevan helposti nollissa, kun vähän ahertaa. Ei ehkä kovinkaan ihme, kun on saanut ravinnokseen kahden viikon aikana pelkästään nesteitä tai soseita sekä hyvin vähän proteiinia, eikä ole liikkunut kuin sängyn, jääkaapin ja vessan väliä. Väsymys on ollut läsnä aika vahvasti heti kun on liikkunut vähän enemmän.
Kävin tuossa yks päivä muuten kokeilemassa, miltä se burgeri maistuu kun niin paljon teki mieli. Pakko sanoa, että syömisen nautinto hälvenee kyllä aika nopsaa, kun joutuu jauhamaan jokaista suupalaa vartin ja senkin jälkeen nielaiseminen tuntuu ikävältä. Syöminen ei siis tällä hetkellä ole vielä todellakaan kivaa, josta syystä en halua myöskään syödä mitään mun lempiruokia, vaan säästän ne myöhemmälle, kun voin jälleen ottaa kaiken ilon irti ruoasta. Että tämmösiä kuulumisia tänne nielurisapotilaalle. Kai tähän loppuun voisi kirjoittaa kliseisen lausahduksen, hiljaa hyvää tulee…
Kun ilmoitin ihmisille meneväni nielurisaleikkaukseen, sain osakseni vilpittömän tsemppaavia, myötätuntoisia naurahduksia sekä onnentoivotuksia. ”Elämäni hirveimmät kaksi viikkoa” ja ”kahden viikon aikana ainut hyvä hetki oli, kun sai ottaa seuraavan kipulääkkeen” tuntuivat olevan yleisimmät lainit, joita kuulin. Aloin vähemmästäkin kyseenalaistamaan, mihin olenkaan menossa. Etukäteen suurin huolenaiheeni oli leikkauksen jälkeinen kipu – mä oon käynyt läpi niin monta kipeää angiinaa ja jopa nielupaiseen sekä siihen kuuluneen äärimmäisen kivuliaan paiseen tyhjennyksen, että tiedän tasan tarkkaan mitä on, kun kurkku huutaa hoosiannaa, eikä suu yksinkertaisesti aukene ilman järkyttävää kipua. Jos nielurisaleikkaus sekä sen jälkeiset olotilat ovat yhtään tuota kokemusta pahempia, toipuminen tulee olemaan suoraan sanottuna helvetistä. Jännitti todella paljon.
Itse leikkauksesta tai heti sen jälkeisestä fiiliksestä ei ole mitään ihmeellistä sanottavaa, kiitos hyvien droppien, joita olin saanut sairaalassa. Itseasiassa ensimmäiset päivät olivat todella helppoja, eikä kipu missään vaiheessa yltynyt niin kovaksi, että olisi ollut vaikeaa olla. Olin aivan yllättynyt kaikkien niiden pelotteluiden jäljiltä, joita osakseni olin saanut. Puhuminen tosin tuotti hieman hankaluuksia, mutta popsin lääkkeitä säännöllisesti. Myös jäätelöä kului aikamoiset määrät. Kivut pysyivät näillä keinoin kurissa.
Kaikki sujui todella hyvin siihen aamun asti, kun heräsin outoon oloon. Se oli muistaakseni päivä kuusi, kun heräsin aikaisin aamulla vessaan jännä tunne kurkussa. Kun sylkäsin lavuaariin, huomasin syljen mukana verta. Samalla sekunnilla verta alkoi valumaan norona ja pian lavuaari täyttyi verestä. Olisi voinut luulla jonkun juuri synnyttäneen meidän vessassa… Ei muuta kuin ambulanssilla sairaalaan Suomenlinnan ja mantereen välistä tunnelia pitkin, pulppuava verisuoni paikallispuudutuksella polttaen umpeen ja sen jälkeen 8 tuntia sairaalassa viruen. Tuo kokemus oli kyllä kivulias, mutta enemmänkin erittäin epämukava. Vai miltä kuulostaisi oksentaa kooltaan kananmunan ja nyrkin väliltä olevia verihyytymiä sekä istua lääkärin penkissä suu verta vuotavana, kun nieluun tungetaan mitä ihmeellisempiä välineitä? Hirveää… Pääsin himaan ja oli aika ottaa aiempaan iisimmin. Kivut eivät tässäkään vaiheessa kuitenkaan olleet sietämättömät.
Itseasiassa kivut eivät yltyneet sietämättömäksi oikeastaan missään vaiheessa kahden viikon aikana (mitä nyt jossain vaiheessa suun avaaminen liian isolle sattui). Alusta asti pystyin ottamaan lääkkeet ongelmitta sekä juomaan ja syömään nesteitä. Olin etukäteen jännittänyt eniten nimenomaan sitä, että kaksi viikkoa tulee olemaan niin järkyttävää kärsimystä fyysisesti, että hyvä jos selviän. Kokemuksen perusteella voin sanoa, että nielupaise oli huomattavasti kivuliaampi kokemus, joskaan ei niin pitkäkestoinen kuin tämä nielurisaleikkauksesta toipuminen. Tästä päästänkin kaikkein raastavimpaan osuuteen.
Kukaan ei ollut etukäteen varoittanut henkisestä kärsimyksestä, joka alkoi olemaan viimeisen viikon aikana läsnä erittäin vahvasti päivittäin. Ensimmäinen viikko meni iisisti: katselin sarjoja Netflixistä, videoita youtubesta ja kuuntelin podcasteja sekä äänikirjoja sydämeni kyllyydestä. Oli ihanaa, kun sai vain olla eikä haitannut torkahdella pitkin päivää. Nälkä oli läsnä kylläkin, sillä jääpalat, jäätelö ja vesi eivät pidä kylläisenä kovinkaan pitkään. Söin suolaisempia keittoja sekä soseutettuja ruokia sen minkä pystyin ilman, että tarvitsi pelätä peitteiden repeytymistä. Yleinen olotila oli kuitenkin hyvä.
Toinen viikko lähti käyntiin myös ihan hyvin, mutta jossain vaiheessa tylsistyminen oli väistämätöntä, eikä enää kiinnostanut ahmia viihdettä ei sitten yhtään. Voin todeta, että jopa Netflix alkaa tuntumaan pakkopullalta, kun sitä on tullut kulutettua tarpeeksi paljon. Ja arvatkaa vaan, miltä tuntui plärätä instagramia, joka oli pullollaan ihmisten täydellisiä keskikesän päivityksiä upeista auringonlaskuista ihaniin juhannusherkkuihin. Päivästä toiseen neljän seinän sisällä makoillessa, yrittäessä jotenkin viihdyttää täysin turtuneita aivoja, tuntui valehtelematta siltä, että pää räjähtää. Aloin myöskin kiinnittämään huomiota kaikkialla pelkästään ruokaan, kun en itse voinut juuri mitään kummoista syödä. Katsoessani sarjoja ainut asia, jonka aivoni rekisteröivät, olivat ruoka-annokset. Mä oisin voinut maksaa mitä vaan, että oisin saanut palan sipsiä suuhuni tai edes syödä näkkäriä voilla. Sen sijaan söin velliksi tehtyä mummonmuusia suolalla ja voilla höystettynä. Ruoan himo kasvoi ihan käsittämättömiin mittoihin. Pääkoppa oli entisestään lähempänä lahoamispistettä.
Joku instagram seuraajistani laittoi hienon viestin, että mieti tätä toipilasaikaa siltä kannalta, että saat olla tekemättä yhtään mitään. Se on kyllä taivaan tosi! Kuinka usein on oikeasti tällainen tilanne, että ei tarvitse mennä yhtään minnekään, tehdä yhtään mitään tai ylipäätään olla mitään? No ei koskaan! Samainen tyyppi käski myös harjoittamaan meditaatiota, niin ei oikeasti mene aivot aivan solmuun. Tuo viesti sai kelan pyörimään ja meikäläisen tsemppifiilikselle. Päätin alkaa myös meditoimaan tai jotain sinne päin. Pääasia, että se auttoi pahimpien olotilojen yli. Suurkiitos viestistä!
Tätä postausta kirjoittaessä mennään päivässä 13. Virallista saikkua on jäljellä enää huominen. Kurkku ei ole täysin kunnossa kyllä vieläkään, mutta tänään huomasin vihdoin, että meikäläisen peitteet ovat alkaneet kulumaan pois. Enpä ole ennen riemuinnut niin nähdessäni limakalvoa :D. Vielä siis pitää tsempata muutaman päivän verran ja koettaa olla kiusaamatta itseäni liian ruokaisilla ajatuksilla. En vain mahda sille mitään, että joka kolmas ajatus päässäni liittyy ruokaan. Mutta kyl tää tästä! Ja tiedänpähän, että kun tämä paska on lusittuna, ei enää koskaan tarvitse kokea samaa uudelleen.
Aurinko on juuri noussut, valonsäteet osuvat silmiin hytin kattoikkunasta. Vene keinuu puolelta toiselle. Linnut huutavat meren yllä toivoen saavansa maihin palaavilta kalastajilta maistiaisia. Väsyttäisi, mutta uni ei enää tule, sillä ikkunasta avautuu kuvankaunis maisema turkoosille merelle sekä tulivuorisaarille. Olemme Sisiliassa, Italiassa, tuliperäisellä Liparin saariryhmällä. 15 henkeä, suurin osa vielä toisilleen tuntemattomia, yhteisellä purjehdusreissulla kahden upean veneen voimin.
Myönnettävä on, että alkuun pelotti hieman ajatus viikosta veneessä. Ei sen takia, ettenkö viihtyisi itse paatilla, vaan enemmänkin meren takia. Jostain syystä olen onnistunut kehittämään itselleni pelon syviin vesistöihin – ajatus siitä, että jalkojen alla on metreittäin täysin tuntematonta ei houkuttele ollenkaan. Saati sitten suuret aallot minkä tahansa kokoisessa purkissa. Hyh… Tällä reissulla syvyyttä on lähes kaikkialla niin paljon, ettei veneen mittari riitä sitä mittaamaan (tarkoittaen hurjia lukuja 1500-3000 metriin). Mutta niin vain parin päivän mereilyn (onkohan tämä edes oikea termi) jälkeen jännitys vaihtui casuaaliin purkkarin kannella käyskentelyyn. On aivan mahtavaa huomata, miten keinuva paatti tai meri eivät yhtäkkiä pelotakaan. Sen sijaan aivan muina merimiehinä osaan auttaa purjeiden kanssa, tehdä useita hyödyllisiä solmuja sekä ohjaamaan itse valtavaa yli 50 jalkaista purjevenettä oikeaoppisesti (meidän kippari Ville ylisti meitsipojan taitoja moneen otteeseen, joten ilmeisesti täytyy kehittää tästä nyt sitten uusi harrastus, kun kerran luontaisia purjehtijan lahjoja löytyy 😀 ).
Purjehdusreittimme kulki Sisilian pääsaarelta Liparisaarten kautta takaisin pääsaarelle. Matkaan kului hieman alta viikko ja saaria tuli koluttua useampi: näimme muun muassa upeita merestä kohoavia maamuodostumia, jyrkkärinteisiä kallionpoukamia, söpöjä pikkuruisia kalastajakyliä, Fiat Pandoja (tästä tietää, että ollaan Italiassa) sekä ehkä matkan hienoin kokemus: tulivuoren purkaus keskellä pimeää tähtitaivasmaisemaa. Tuo hetki oli jotain niin käsittämätöntä, ettei sanat tai kuvat pysty sitä selittämään. Ehdottomasti mieleenpainuvin hetki lipua pimeässä ja nähdä kirkuvan punaisen laavan suihkuavan ylös taivaalle. Jos teillä on ikinä mahdollisuus, niin menkää Strombolin saarelle yöaikaan!
Reissuun lähdettiin tosiaan Sabinan ja Ossin kokoamalla sekalaisella porukalla, josta muodostui nopeasti tiivis kaveriporukka. Läppä ei loppunut edes aamukohmelossa vaan tuntui, kuin olisimme aina tunteneet toisemme. En ole pitkään aikaan nauranut niin paljoa, kuin tällä matkalla, sillä joukkoon mahtui kaikenlaista talenttia, viihdyttäjää ja jopa oikea taikuri Kimmo, jonka temput saivat kerta toisensa jälkeen meikäläisen leuat tipahtamaan lattiaan asti. Laulu raikasi lähes taukoamatta koko matkan ajan, välillä kitaran säestyksellä, toisinaan ilmankin. Tanssiaskelia tuli treenattua laivan kannella sillä uhalla, että aalto heittää venettä ja lopputuoksena saattaa olla kostea lasku meriveteen. Hiilareita kertyi viikon aikana varmaan koko vuoden suositusten verran, mutta se sallittakoon aina, kun matkakohteena on Italia.
Jos ennen reissua olin täysin noviisi purjehduksen suhteen, niin nyt olen potentiaalia omaava noviisi. Haluan päästä veneelle heti, kun vain suinkin on mahdollista. Opetella muutakin, kuin paalusolmuja tai siansorkkia (jotka muuten luonnistuvat tätä nykyä vaikka silmät kiinni). Haluan lähteä vielä uudelleen Välimerelle purjehtimaan ja kokea tuon kaiken saman uudelleen. Tämä reissu oli nimittäin valehtelematta yksi rentouttavimmista, sillä merellä ollessa kaikki arjen murheet ja huolet unohtuvat totaalisesti. Haluan myös nähdä omin silmin delfiinejä uimassa kilvan purjeveneen kanssa. Tällä reissulla kun nuo liukkaat kaverit pysyttelivät jossain piilossa meikäläisen kovista kutsuhuudoista huolimatta. Suurkiitos kaikille teille upeille tyypeille, jotka olitte tekemässä tästä matkasta ikimuistoisen. Ens vuonna uudelleen!
