Photos by Janita Autio

Käydessäni jälleen viime viikonloppuna kotona, nousi mieleeni paljon ajatuksia aikuistumisesta, jotka haluaisin jakaa teidän kanssa. Olen asunut poissa kotoa jo useamman vuoden ajan. Kotiin on aina kiva mennä käymään, sillä siellä asiat tuntuu olevan samalla tavalla turvallisesti ennallaan kuten ennenkin. Ehkä jokin matto on vaihtanut paikkaa, tai yksi romukasoista hävinnyt autokatosen kulmalta. Pääpiirteittään kaikki on kuitenkin aivan kuin viisi vuotta sitten.

Muutama päivä kotoilua riittää hyvin, kunnes olen jälleen valmis palaamaan takaisin omaan kuplaani ja omiin rutiineihini Helsinkiin. Tuntuu ihanalta kulkea tuttuja katuja pitkin ja tuntea kuuluvansa jonnekin niin voimakkaasti. Myös viime viikonlopun jälkeen bussista pois hypätessä sisällä tuntui lämpimältä ja hyvältä: täällä on mun koti! Se ei ole enää se paikka, jossa olen lapsuuteni/nuoruuteni viettänyt, vaikkakin sillä kodilla on aina tietty paikka sydämessä. Koti on siellä, missä on hyvä olla ja kulkea juuri nyt. Niinhän se menee, että me “lapset” aikuistumme ja alamme rakentaa omaa elämää kukin itselleen parhaaksi näkemäänsä paikkaan: joskus lapsuudenmaisemat tuntuvat oikealta paikalta elää, toisinaan kaupungit kauempana houkuttelevat.

Samalla tavalla käy meidän lasten ajatusten ja arvojen kanssa. Vanhemmilta ja heidän arvoistaan oppii paljon, mutta silti jokainen muotoutuu juuri omanlaisekseen yksilöksi omien ajatustensa kanssa. Osa vanhempien opeista jää voimakkaasti mieleen, mutta toisinaan myös uudet ajatukset tuovat toisenlaista näkemystä elämään. Siinä sitä onkin tehtävää, kun yrittää miettiä mikä itsestä tuntuu parhaalta ja oikealta –miten minä yksilönä ajattelen asioista ja elämästä. Vaikka me olemme täysin samaa verta ja “lihaa” kuin vanhempamme, olemme me silti eri ihmisiä, joiden kaikki mietteet tai mielenkiinnot eivät mene täysin yksiin. Eräs ystäväni kerran näytti minulle muuan runon, joka mielestäni tiivistää elämän ja aikuistumisen aika täydellisesti. Se menee näin:

“Ja nainen, joka piteli lasta rintaansa vasten, sanoi:
Puhu meille Lapsista.
Ja hän sanoi:

Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne.
He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.
He tulevat kauttanne, mutta eivät teistä itsestänne.
Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.

Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne.
Sillä heillä on omat ajatuksensa.

Voitte hoivata heidän ruumistaan, mutta ette heidän sielujaan.
Sillä heidän sielunsa asuvat huomenkoiton asunnossa,
minne te ette voi mennä, ette edes unelmissanne.

Te voitte yrittää tulla heidän kaltaisikseen,
mutta älkää yrittäkö tehdä heitä itsenne kaltaisiksi.

Sillä elämä ei mene taaksepäin eikä viivy menneessä päivässä.
Te olette jousia, joista lapsenne singotaan elävinä nuolina.

Jousimies näkee matkan pään loppumattomalla polulla ja
Hän taivuttaa teidät voimallaan,
jotta hänen nuolensa sinkoisivat kauas ja nopeasti.

Taivu Jousimiehen käsissä ilomielin.

Sillä samoin kun Hän rakastaa nuolia, jotka lentävät,
Hän rakastaa myös jousta,
joka on järkkymätön.”

Muistan vielä varsin hyvin, kun tajusin ensimmäistä kertaa, että jossain vaiheessa tarvitsee irtaantua vanhemmista ja pystyä elämään yksikseen. Silloin ajatuskin hirvitti, enkä olisi millään halunnut aikuistua. Nyt jälkikäteen katsottuna kaikki on mennyt aivan itsestään, kivuttomasti ja helposti, tähän pisteeseen missä tällä hetkellä ollaan. Koen olevani itsenäinen ihminen, joka ei tarvitse enää vanhempia koko aikaa rinnalleen. Ja tämä kaikella rakkaudella, sillä tuntuu aina hyvältä olla yhteydessä omaan äitiin ja iskään. Mutta että nukkumaan mennessä ei ole enää koti-ikävää, kuten usein nuorena yökyläillessä. Mulla kun on oma koti, ja lapsuudenkoti se yökyläpaikka, jossa saattaa vähän kaivata iltaisin omaan kotiin.