Photos by Janita Autio

Mä en tiedä mitään niin tärkeää kuin puhuminen! Enkä nyt puhu jonninjoutavasta hölöttämisestä, johon itse ainakin liian usein sorrun, vaan real shitistä, eli oman pään sisällön purkamisesta. Olen oppinut nuorena vaikeiden kokemusten kautta avaamaan tuntojani. Helppoa se ei ollut – mennä kertomaan äidille, kuinka koulussa ei oikein ole ystäviä tai kun joku kiusaa. Tajusin kuitenkin jossain vaiheessa, että sisällä oleva möykky kasvaa sitä suuremmaksi, mitä pidempään asiaa vatvon omassa päässä. Rohkenin avautumaan ja muistan, kuinka pikku hiljaa asiat alkoivat helpottaa.

Voin väittää olevani onnekas, että meidän perheessä on pystytty puhumaan kipeistäkin asioista ääneen. Toki on ollut asioita, joita ei ehkä sen suuremmin ole käsitelty, mutta pääosin asioista ylipäätään ollaan juteltu. Tämä on auttanut itseäni näihin päiviin asti. Ei ole kasvanut ylitsepääsemätöntä kynnystä olla haavoittuvainen luotettavien ihmisten edessä. Onnekas olen myös siinä mielessä, että ympäriltäni löytyy paljon luottamuksen arvoisia ystäviä, joiden puoleen pystyy kääntyä kiperien tilanteiden tullen.

Tässä on nyt jo jonkin aikaa ollut ihmeellinen alakulo päällä. Mikään ei ole oikein tuntunut missään ja välillä on ollut vaikeaa saada otetta asioista. Eilen kaikki asiat eskaloituivat ja sisällä ollut möykky kasvoi räjähtämispisteeseen. Ahdisti niin, että heikotti. Äiti on yksi ihmisistä, joille soitan kun on huono olla. En tiedä mikä ihme taito nuilta mammoilta löytyy, mutta he osaavat auttaa tilanteessa kun tilanteessa. Turvauduin puhelimeen ja kilautin Pohjoiseen. Juttelimme pitkään.

Kun puhelu loppui, oli olo huomattavasti kevyempi. Sisällä ollut möykky oli pienentynyt huomattavasti – ei täysin kadonnut, mutta tullut hallittaviin mittasuhteisiin. Puhumisen tärkeydestä ei liikaa puhuta! Jos mä johonkin haluan ihmisiä kannustaa, niin olemaan avoimia ja juttelemaan asioista, mikäli se on mitenkään mahdollista!