Kävin alkuviikosta studiokuvauksissa Omer Levin nimisen valokuvaajan luona. Omer laittoi aiemmin viestiä Instagramissa, sovittiin kuvauspäivä ja maanantaina lompsin paikan päälle. En ole ylioppilaskuvia lukuunottamatta koskaan ollut studiossa kuvattavana, joten en tiennyt yhtään mitä odottaa tai että osaanko edes olla studiovalojen loisteessa linssin toisella puolella. Suoraan sanottuna jännitti.

Kameran edessä olen ollut todella paljon viimeisen parin vuoden aikana, mutta oikeastaan vain ja ainoastaan tiettyjen ihmisten kuvatessa. Kun kuvaan tuttujen tyyppien kanssa, tulee taskusta vedettyä lähes joka kerta ne tietyt poseeraukset, ilmeet ja eleet. Näin tiedän, että kuva “onnistuu” eli miellyttää omaa silmää. Näitä “onnistuneita” kuvia tulee vartin kuvaussessiosta yleensä 5-10 kappaletta. Muissa on suu tyhmästi, silmät hassusti tai muuten vaan väärä kuvakulma (nenä näyttää liian isolta jne.)… Naurettavat seikat pistävät silmään ja kuva epäonnistuu. Todellisuudessa tuo epäonnistunut kuva näyttää kaikille muille aivan hyvältä otokselta, mutta itsellä on sisällä eri fiilis. Olen yrittänyt alkaa muuttamaan omaa suhtautumista – siedättämään itseäni myös niihin ei-ehkä-oma-lemppari -kuviin. Muut ihmiset tässä maailmassa kun näkevät meidät juurikin niistä kuvakulmista, joista emme ole itseä tottuneet näkemään ja silti pitävät meitä ihan hyvin tyyppeinä. Toiseksi, olen kyllästynyt kuulemaan hyvännäköisten ihmisten suusta, kuinka rumalta he näyttävät missäkin kuvissa vaikka itse näen kuvassa täysin saman kauniin/komean ihmisen, kuin se joka juuri päästi suustaan kyseisen kommentin.

Takaisin maanantaisiin kuvauksiin. Jännitin nimenomaan sitä seikkaa, etten pysty itse määrittelemään mistä kuvakulmasta Omer kuvan nappaa. Tai, että onko meitsillä nyt varmasti tietty ilme kasvoilla. Omerin kuvaustyyli oli päinvastainen siitä mihin olen tottunut. Opin kuvaussessiosta aika paljon! Kun mä purskahdin täyteen nauruun, alkoi kamera laulaa. Kun selitin tyhmää juttua hämmästynyt ilme kasvoilla, alkoi kamera laulaa. Kun mä heiluin fiiliksissä musiikin tahdissa, alkoi kamera laulaa. Tällä kertaa ei siis metsästetty viimeiseen asti hiottua katsetta tai pään asentoa vaan sitä oikeaa Arttua ilman poseerauksia. Lopputuloksena oli kasa onnistuneita kuvia – jopa omasta mielestä. Ja nyt mitä enemmän olen niitä pläräillyt, sitä enemmän myöskin tykkään.

Yhtäkään näistä kuvista ei ole käsitelty. Kyseessä on siis varmasti yhdet meitsin blogihistorian rehellisimmistä kuvista. Ja voin kertoa, että jos samoja ilmeitä olisi jossain normaaleissa asukuvissa, niin niitä kuvia ei taatusti täällä näkyisi. Tai ei ainakaan ennen olisi näkynyt. Nyt koetan olla suopeampi itseä kohtaan, katsomaan itseäni muiden ihmisten silmin. Tässä maailmassa on jo muutenkin ihan liikaa ulkonäköpaineita, miksi siis itse luomme niitä vielä lisää?

Photos by Omer Levin

Haluan vielä loppuun sanoa sen, että tulevaisuudessa tulette varmasti näkemään edelleen yhtä poseerattuja kuvia tällä blogin puolella (kuin myös instassa) kuin aiemminkin, mutta toivottavasti siellä joukossa olisi myös valittuna niitä, joissa oma nenä näyttää vähän liian isolta omaan silmään.