Lähdin Vietnamiin pariksi viikoksi lomailemaan. Päätin pistää somen kiinni heti perille päästyä, sillä en muista milloin olisin viimeksi vain ollut. Halusin olla erossa puhelimesta, kamerasta tai tietokoneesta, päivittäisistä työvälineistäni ja katsoa miten miehen käy.

Aluksi tuntui kieltämättä oudolta olla höpöttämättä storieseihin tai olla ottamatta kuvia hetkistä, jotka normaalisti todellakin ikuistaisin. Aika nopsaa pääsin kuitenkin kiinni moodiin, jossa en enää edes muistanut puhelimen tai kameran olemassaoloa. Mikä puhelin? Tai mitkä IG-kuvat? Otin kaiken irti ympäröivästä maailmasta puhelimen kameran sijaan omilla silmilläni.

Mitä hiljaiselon aikana tapahtui?

• Ajoin muun muassa partani aivan lyhyeksi ensimmäistä kertaa moneen vuoteen. Meinasi kriisi iskeä, kun peilistä kurkkasikin karvaton naama ja sanotaanko näin että parta saa luvan pysyä tässä pärstässä niin kauan kun henki pihisee 😀 Vuosia lähti nimittäin parran mukana ainakin seitsemän, eikä se ole välttämättä asia jota sen suuremmin haluan. Toisaalta oli ihan hauska nähdä, mitä siellä parran alla oikein olikaan – Arttu vuodelta 2011 ihan vaan infoksi.
• Jyräsin varpaankynteni pystyyn eli siis tällainen joka lomaan kuuluva pieni haaveri. Vedin aurinkotuolia varjon alle turhan vauhdikkaasti, enkä huomannut hiekan alla olevaa osaa joka oli mitoitettu suoraan varpaankynsien korkeudelle. Raastoin niin sanotusti siis kynnet parista varpaasta irti. Nyt on jo kaikki hyvin, vaikkakin muutama hiekanjyvä on takuuvarmasti saanut ikuisen majapaikan meikäläisen varpaista.
• Matkustin maailman pisimmällä gondolihissiradalla miettien putoaisinko mieluummin meren vai viidakon yläpuolella. Päädyin siihen, etten mielelläni kumpaisenkaan. Tosin jos olisi pakko valita, niin ehkä juuri ennen päätepysäkkiä tiheän metsän yläpuolella, jossa matkaa maahan olisi noin kymmenen metriä.
• Koin elämäni hirveimmän turbulenssin. Tiedän lentokoneista ja lentämisestä paljon (jopa liikaa), ja tiedän myös ettei turbulenssi pudota konetta. Mutta myrskypilven sisään lennetään on asianlaita toinen. Ja mehän lennettiin. Aikamoinen rytkyytys joka kieltämättä sai miettimään hetkeksi oliko tämä tässä.
• Ja sitten vähän iloisempiin aiheisiin – osallistuin vesijumppatunnille eräässä resortissa kanssani ehkä kolme jokseenkin oman ikäistä ihmistä, loput keski-ikäisiä tai sen ylittäneitä venäläisiä. Oli hauskaa. Loppuun tehtiin aina niin ihanaa ryhmäyttämistä, jossa juostiin ympyrää veden alla tuntemattomien ihmisten kädestä kiinni pitäen sekä roikkumalla vuorotellen toistemme kaulassa. Kyllä. Käytiin mukavuusalueen rajoilla 😀

Summauksena haluan sanoa sen, että elämä maistui erittäin hyvältä ilman elektroniikkaa. Muutamana hetkenä repsahdin ja oli pakko ottaa itselle kuva muistoksi. Mutta sen voin sanoa, että aion tästä lähtien pitää tasaisin väliajoin hetken taukoa sosiaalisesta mediasta. Rakastan sitä mitä teen, mutta luovuus kukkii huomattavasti paremmin kun ei ole koko aikaa ylikierroksilla oman pään sisällä.