Ongelmien määrä on vakio

Ei ilmeisesti ole hetkeä elämässä, kun kaikki olisi täydellisen hyvin. Tai okei, nyt kuulostan todella ankealta negistelijältä, jolle elämä avautuu edessä sysimustana epäonnistumisten ja ongelmien täyttämänä suona, ja haluan heti kumota tämän mielikuvan. Elämässäni suurin osa asioista on todella hyvin. Tarkoitan puhuessani enemmänkin elämän fyysistä puolta, eli esimerkiksi sitä, että jos ei joku flunssa ole päällä, niin vähintäänkin niska on tuhannen juntturassa. Tiedättekö mitä tarkoitan?

Ennen olin kuukausittain ainakin muutaman päivän verran kipeänä. Tähän on pitkälti varmasti vaikuttanut stressi, huono ruokavalio sekä liikunnan puute, sillä nyt kun olen näihin elämässä yllättävän suurta roolia näytteleviin asioihin kiinnittänyt enemmän huomiota, on kroppa voinut paljon paremmin laajempaa kuvaa katsottaessa. Sitä tilannetta en ole kuitenkaan vielä aikuisemmalla iälläni kohdannut, että hyvä olo jatkuisi viikosta toiseen kokonaisvaltaisena tunteena. Olenkin miettinyt, onko se edes mahdollista? Ja jos, niin miten tuohon ultimaattiseen unelmatilanteeseen voi päästä? Olisi ihanaa elää elämää huolettomasti kuten joskus lukioikäisenä. Paitsi ainiin, silloin kärsin reumaperäisistä nivelkivuista. Hups, aika kultaa muistot 😀

Palataan hetkeksi reilun viikon takaiseen: Balin reissulla kaikki meni periaatteessa tosi hyvin ja matka oli pitkästä aikaa vain ja ainoastaan kiva. Tosin ainiin: alkumatkasta kärsin ihme hengitysvaikeuksista, jotka muun muassa pitivät meikäläistä hereillä sekä myös hieman ahdistuneena öisin. Huonosti nukuttujen öiden vastapainoksi nuokuin päivisin. Myöhemmin kävi ilmi, että rintaranka oli jälleen ihan todella jumissa (kuten Seychelleillä), ja kun aloin venyttelemään, katosivat oireetkin aika nopeasti. Uni maistui hyvin. Noh, eipä aikaakaan kun seuraava vaiva jo ilmaantui: ratsastin pohkeet rullalle. Kirjaimellisesti. Nyt tiedän, ettei IKINÄ kannata mennä ratsastamaan shortseissa. Tätä haavaa hoideltiinkin koko loppureissun ajan, eikä esimerkiksi meidän ihaniin uima-altaisiin ollut enää mitään asiaa meikäläisellä. Kun nirhauma vihdoin alkoi parantua, sain omituisen ongelman vatsaan, jonka takia ravattiin lääkärissä niin Balilla, kuin myös heti kotiin palattua Suomen päässä. Että ihanaa, kun en ole ollut flunssassa kuukausiin.

En osaa sanoa, olenko vain ihminen, joka tuntee kaiken voimakkaammin kuin monet muut vai onko oikeasti ongelmien määrä vakio – jos ei ole flunssaa, niin joku muu asia on rempallaan. Sen tiedän, että meikäläisen mieli lähtee helposti laukalle, jos joku vaiva ilmaantuu ja sekös vasta ilakointia aiheuttaakin. Asian eteen olisi varmasti tehtävä paljon töitä henkisellä puolella, sillä uskon, että monet viime vuosien aikana ilmenneistä vaivoistani johtuvat jostain muusta, kuin todellisista fyysisistä ongelmista. Monilla vaivoilla on selkeä yhteys niihin ajanjaksoihin, kun olen ollut stressaantunut tai jotenkin muuten huonossa jamassa elämässä. Kuitenkin tuntuu, että ei ole kuukautta, kun missään ei tuntuisi mitään kolotusta tai vaivaa.

Kuvat: Janita Autio

Mutta kuten jo aluksi kirjoitin, on elämässäni asiat oikeasti tosi hyvin, enkä missään nimessä halua antaa valtaa liialle negatiivisuudelle. Siksi pyrin jättämään turhat miettimiset niin vähälle kuin osaan, vaikka se onkin todelta tuntuvan hädän äärellä hieman hankalaa (lue: kun uutisissa osuu silmiin otsikko, jossa lukee sanat kuolema ja kyseisellä hetkellä päällä itselläsi oleva vaiva ja olet vakuuttunut tilanteesi olevan täysin samanlainen)(tämä sitsueissön on saattanut tapahtua hiljattain elämässäni). Pyrin kuitenkin tekemään parhaimpani. Eiköhän tämä tästä!

Sattumaa vai kohtaloa?

Uskon sattumaan, mutta myös kohtaloon. Tiedostan, että asioita tapahtuu, koska niin on tarkoitus tapahtua. Toisaalta saattaa hyvinkin olla sattuman ansiota, että juuri tietyssä kadunkulmassa vastaan tallustelee ystävä. Oikea paikka, oikea kellonaika. Mielestäni kohtalo on pelissä silloin, jos kyseinen ystävä on ollut syystä tai toisesta esimerkiksi mielessä vasta tai jotenkin muuten tilanne tulee eteen, kuin ennalta sovittuna.

Mä näen paljon unia. Usein epärealistisia, mutta todentuntuisia sellaisia. Viimeisimpänä tulee mieleen allasbileet Hadideilla (malli-some-realityjulkkisperhe) tai uni, jossa Kanye West palkkas mut ja Janitan hoitamaan hänen somea. Perushommia. Jokainen vetäkööt omat johtopäätöksensä, miksi monet meitsin öillisistä seikkailuista sijoittuu superjulkkisten elämään.

LIPPIS: Kn Collection (saatu)
LASIT: Asos
HUPPARI: Weekday (saatu)
FARKUT: Topman

Kuvat: Janita Autio

Sitten on unia, jotka eivät välttämättä heti herättyä aiheuta muuta kuin mikähän tämänkin tarkoitus oli –fiiliksen. Joskus nämä unet saattavat jäädä kyllä hetkeksi mielen päälle pyörimään, hämmentämään oloa, kuitenkin häviten pian muiden ajatusten virtaan. Mutta se on friikkiä, kun muutama tunti heräämisen jälkeen ryöpsähtää käyntiin tapahtumien ketju, joka toistaa edellisenä yönä nähtyä unta lähes jokaista yksityiskohtaa myöten. Siinä vaiheessa en ainakaan minä enää osaa ajatella kevytkenkäisesti, että olipa hauska sattuma. Miten muka voisi noin vain vahingossa nähdä oikeasti samaisen ihmisen, samaisella tavalla kuin unessa, varsinkaan kun kyseessä ei ole Janita tai muu henkilö, joka on elämässäni läsnä muutenkin päivittäin tai edes viikottain. Ja kun ei ole jäänyt pelkästään yhteen uneen tämä homma, vaan outoja sattumuksia on tapahtunut vieläpä saamaan tilanteeseen liittyen useamminkin.

En tiedä miten koko hommaan pitäisi suhtautua. Olen yrittänyt miettiä, yrittääkö korkeampi voima antaa jonkinnäköisiä vinkkejä meikäläiselle. Ja jos, niin mitä varten ne vinkit ovat? Vai voiko kaikki tosiaan olla vain sattumaa? Mä en kyllä usko… Viimeisen hämmentävän tapahtumien ketjun jälkeen meni useampi päivä hieman sivusuun, sillä huomasin vähän väliä ajautuneeni miettimään tapahtunutta. Joku syy tällä kaikella on, siitä olen aivan varma. Mitä te luulette, mitä meikäläiselle yritetään kertoa?

Mitä on miehisyys?

Joonas heitti haasteen Instagramin puolella ottaa osaan tärkeään aiheeseen: miten oma mieskuvani on muodostunut – mitä on miehisyys ylipäätään? Olen pyöritellyt aihetta päässäni tuosta asti tarkoituksena kirjoittaa postaus meitsin näkökulmasta, sillä kuten arvata saattaa, myös itselläni on tähän sanottavaa. Kiire vei miestä kuin tanskandoggi vanhaa mummoa, eikä postausta ole vielä näkynyt. Onneksi aihe ei vanhene näin nopeasti (oikeastaan koskaan) ja nyt kun suurin osa kiireellisimmistä dediksistä on takana, on meitsillä myös aikaa pohdiskella aihetta paremmin.

miehisyys

Olen ollut pienestä pojasta asti erilainen kuin muut kylän rämäpäiset pojat – itse omalla tavallani rämäpäinen kyllä myös, mutta en se, joka olisi leikkinyt pyssyillä metsässä koulun jälkeen tai potkinut palloa kavereiden kanssa. Mä kävin mieluummin ulkoiluttamassa naapurin koiria tai leikin kuvitteellisten hevosten kanssa omalla takapihalla yhtälailla kuin rakensin salamajoja lähimetsiin. Iso osa kavereista oli tyttöjä ja meitsiä usein kiinnosti ne tyttöjen jutut oletettuja poikienjuttuja enemmän. Sain elää tyytyväisesti juuri sellaisena kuin olin, kunnes alettiin lähestymään murrosikää. Tajusin olevani erilainen: olin kiinnostunut “vääristä” asioita, enkä tuntenut kuuluvani poikien jengiin, kuten en myöskään keskelle tyttöjen porukkaa. Asiaa ei yhtään auttanut kasvaminen vahvasti sukupuoliroolittuneessa yhteisössä, jossa erikseen pojille ja tytöille suunnattuja tapahtumia oli tasaisin väliajoin. Koulussa minua alettiin kiusaamaan. Vetäydyin omiin oloihini eikä omalla paikkakunnalla ollut yhtään kaveria.

Neiti. Nössö. Ihan ku muut tytöt – näitä sanoja kuulin päivittäin. En halunnut olla neiti tai tyttö. Lopetin pianonsoiton ja ratsastuksen. Yritin koulia itsestäni poikamaista poikaa. Muistan, kun omaa ääntäni kotivideolla kuultua juoksin huoneeseen itkemään. Mikä mussa on vikana? Tästä alkoi monen vuoden kamppailu itseni kanssa. Halusin muuttua. Olla kuten muut pojat. Se oli aika vaikeaa nuorelta Artulta, jota kuitenkin kiinnosti enemmän ihan muut kuin ne poikamaiset asiat.

miehisyys

Meni vuosia, ennen kuin aloin saamaan vähän lisää rohkeutta. Tai paremmin sanottuna kun aloin edes vähän elämään. Kun uskalsin poistua kotipihasta kauemmas ilman, että pelkäsin joutuvani pilkattavaksi. Tässä vaiheessa elettiin yläasteen loppuaikoja. Aloitin ratsastuksen uudelleen ja itsetuntoni alkoi pikkuhiljaa kasvamaan. Suurin käännekohta elämässä oli vaihtovuosi Jenkeissä. Pääsin paikkaan, jossa menneisyys ei määritellyt minua millään tavalla, vaan sain olla juuri se mitä olin ja kaikki tykkäsivät minusta silti. Tuon vuoden aikana kasvoin ja keräsin itsetuntoa ihan äärettömän paljon. Aloin vihdoin tuntemaan itseni pojaksi tai nuoreksi mieheksi, jota en ollut koskaan ennen kokenut. Pojaksi, joka saa tykätä muodista ja hevosista, katsoa “tyttöjen leffoja” ja auttaa vaihtarikavereita valitsemaan sopivat korkokengät prom-mekkoon.  Se oli hieno fiilis!

Suomeen palattua olin muuttunut ihminen ja se näkyi – pääsin kiinni normaalin nuoren elämään. Kamppailin kyllä edelleen samojen ajatusten parissa kuin nuorempana. Toisinaan enemmän toisinaan vähemmän. Mutta koska elämässä oli nyt ystäviä, ei se vienyt minua pohjalle. Kun muut menivät pelaamaan biitsiä jäin itse kentän laidalle katsomaan kuinka pallo suihki verkon yli huutojen saattelemana. Se oli kaikille ihan ok. Olin Arttu, joka ei tykkää pelata biitsiä. En neiti tai nössö.

miehisyys

Ensimmäisten aikuisvuosien aikana oma minäkuvani muuttui paljon. Huomasin käyväni toistuvaa useammin keskusteluja pään sisällä itseni kanssa siitä, kuka olen ja mitä elämältäni haluan. Kysymykset oman seksuaalisuuden ympärillä kasvoivat kasvamistaan, enkä alkuun halunnut myöntää, että myös tässä asiassa olin erilainen kuin moni muu. Joskus, kun kipeiden asioiden pohdiskelu tuntui liian raskaalta, tuuppasin ajatukset kauas aivolohkojen syövereihin. Annoin niiden hautua siellä, kunnes olin valmis jatkamaan siitä mihin viimeksi jäin. Aloin pikkuhiljaa hahmottamaan kuka olin.

Tie tähän pisteeseen ei ole ollut helppo, mutta väitän, että ilman kaikkea tapahtunutta en myöskään olisi se mitä olen – itselleni avoin ja rehellinen nuori mies, jonka aivot nyt sattuvat toimimaan yhtä monimutkaisesti kuin maamme ihana verotussysteemi. Toivon kuitenkin, että tällä hetkellä kasvaville itseni kaltaisille pojille tuo tie aikuiseksi olisi paljon helpompi kuin mitä se minulle oli. Siksi haluankin puhua näistä asioista ääneen.

MITÄ ON MIEHISYYS?

Olen tajunnut, että miehisyyttä on niin monenlaista kun on miehiäkin (tai miesoletettuja). Ei ole mitään tiettyä muottia, johon tulisi istua täyttääkseen miehisyyden rajan. Nuo rajat on määritellyt vain ja ainoastaan meidän yhteiskunta. On ihan yhtä miehistä olla kiinnostunut muodista kuin on jääkiekostakin. On yhdentekevää, käykö töissä kahvilassa vai ajaako työkseen rekkaa ollakseen mies. Meidän oma miehisyys ei ole kenenkään muun käsissä, vaan jokainen meistä määrittelee sen itse sellaiseksi kuin parhaaksi näkee. Sillä kenestä tykkää, mistä tykkää tai mitä pukee päällensä ei ole mitään merkitystä. Paljon tärkeämpää olisi miettiä ylipäätään kuka minä olen ja mitä minä haluan. Tuntea itsensä ja toteuttaa itseään juuri sellaisena kuin on. Vähät välittää muiden määrittelyistä ja ehkä jopa omilla esimerkillään muokata maailmaa suvaitsevaisemmaksi. Sitä tämä maailma edelleen tarvii!

Itse koen tällä hetkellä olevani enemmän mies kuin olen koskaan ollut. Edelleenkään en välitä pallopeleistä tai omista treenattua kroppaa valtavine hauiksineen. Olen myös kiinnostunut samaa sukupuolta olevista ja rakastan muotia. Samaan syssyyn voin sanoa pissaavani hunajaa, kun kuulen valtavan AMG-sarjan G-Mersun moottorin kehräävän tai näen uuden Airbus A350 -lentokoneen laskeutuvan lentokentälle. Tällainen mies minä olen ja olen ylpeä siitä!

miehisyys