Joonas heitti haasteen Instagramin puolella ottaa osaan tärkeään aiheeseen: miten oma mieskuvani on muodostunut – mitä on miehisyys ylipäätään? Olen pyöritellyt aihetta päässäni tuosta asti tarkoituksena kirjoittaa postaus meitsin näkökulmasta, sillä kuten arvata saattaa, myös itselläni on tähän sanottavaa. Kiire vei miestä kuin tanskandoggi vanhaa mummoa, eikä postausta ole vielä näkynyt. Onneksi aihe ei vanhene näin nopeasti (oikeastaan koskaan) ja nyt kun suurin osa kiireellisimmistä dediksistä on takana, on meitsillä myös aikaa pohdiskella aihetta paremmin.

Olen ollut pienestä pojasta asti erilainen kuin muut kylän rämäpäiset pojat – itse omalla tavallani rämäpäinen kyllä myös, mutta en se, joka olisi leikkinyt pyssyillä metsässä koulun jälkeen tai potkinut palloa kavereiden kanssa. Mä kävin mieluummin ulkoiluttamassa naapurin koiria tai leikin kuvitteellisten hevosten kanssa omalla takapihalla yhtälailla kuin rakensin salamajoja lähimetsiin. Iso osa kavereista oli tyttöjä ja meitsiä usein kiinnosti ne tyttöjen jutut oletettuja poikienjuttuja enemmän. Sain elää tyytyväisesti juuri sellaisena kuin olin, kunnes alettiin lähestymään murrosikää. Tajusin olevani erilainen: olin kiinnostunut “vääristä” asioita, enkä tuntenut kuuluvani poikien jengiin, kuten en myöskään keskelle tyttöjen porukkaa. Asiaa ei yhtään auttanut kasvaminen vahvasti sukupuoliroolittuneessa yhteisössä, jossa erikseen pojille ja tytöille suunnattuja tapahtumia oli tasaisin väliajoin. Koulussa minua alettiin kiusaamaan. Vetäydyin omiin oloihini eikä omalla paikkakunnalla ollut yhtään kaveria.

Neiti. Nössö. Ihan ku muut tytöt – näitä sanoja kuulin päivittäin. En halunnut olla neiti tai tyttö. Lopetin pianonsoiton ja ratsastuksen. Yritin koulia itsestäni poikamaista poikaa. Muistan, kun omaa ääntäni kotivideolla kuultua juoksin huoneeseen itkemään. Mikä mussa on vikana? Tästä alkoi monen vuoden kamppailu itseni kanssa. Halusin muuttua. Olla kuten muut pojat. Se oli aika vaikeaa nuorelta Artulta, jota kuitenkin kiinnosti enemmän ihan muut kuin ne poikamaiset asiat.

Meni vuosia, ennen kuin aloin saamaan vähän lisää rohkeutta. Tai paremmin sanottuna kun aloin edes vähän elämään. Kun uskalsin poistua kotipihasta kauemmas ilman, että pelkäsin joutuvani pilkattavaksi. Tässä vaiheessa elettiin yläasteen loppuaikoja. Aloitin ratsastuksen uudelleen ja itsetuntoni alkoi pikkuhiljaa kasvamaan. Suurin käännekohta elämässä oli vaihtovuosi Jenkeissä. Pääsin paikkaan, jossa menneisyys ei määritellyt minua millään tavalla, vaan sain olla juuri se mitä olin ja kaikki tykkäsivät minusta silti. Tuon vuoden aikana kasvoin ja keräsin itsetuntoa ihan äärettömän paljon. Aloin vihdoin tuntemaan itseni pojaksi tai nuoreksi mieheksi, jota en ollut koskaan ennen kokenut. Pojaksi, joka saa tykätä muodista ja hevosista, katsoa “tyttöjen leffoja” ja auttaa vaihtarikavereita valitsemaan sopivat korkokengät prom-mekkoon.  Se oli hieno fiilis!

Suomeen palattua olin muuttunut ihminen ja se näkyi – pääsin kiinni normaalin nuoren elämään. Kamppailin kyllä edelleen samojen ajatusten parissa kuin nuorempana. Toisinaan enemmän toisinaan vähemmän. Mutta koska elämässä oli nyt ystäviä, ei se vienyt minua pohjalle. Kun muut menivät pelaamaan biitsiä jäin itse kentän laidalle katsomaan kuinka pallo suihki verkon yli huutojen saattelemana. Se oli kaikille ihan ok. Olin Arttu, joka ei tykkää pelata biitsiä. En neiti tai nössö.

Ensimmäisten aikuisvuosien aikana oma minäkuvani muuttui paljon. Huomasin käyväni toistuvaa useammin keskusteluja pään sisällä itseni kanssa siitä, kuka olen ja mitä elämältäni haluan. Kysymykset oman seksuaalisuuden ympärillä kasvoivat kasvamistaan, enkä alkuun halunnut myöntää, että myös tässä asiassa olin erilainen kuin moni muu. Joskus, kun kipeiden asioiden pohdiskelu tuntui liian raskaalta, tuuppasin ajatukset kauas aivolohkojen syövereihin. Annoin niiden hautua siellä, kunnes olin valmis jatkamaan siitä mihin viimeksi jäin. Aloin pikkuhiljaa hahmottamaan kuka olin.

Tie tähän pisteeseen ei ole ollut helppo, mutta väitän, että ilman kaikkea tapahtunutta en myöskään olisi se mitä olen – itselleni avoin ja rehellinen nuori mies, jonka aivot nyt sattuvat toimimaan yhtä monimutkaisesti kuin maamme ihana verotussysteemi. Toivon kuitenkin, että tällä hetkellä kasvaville itseni kaltaisille pojille tuo tie aikuiseksi olisi paljon helpompi kuin mitä se minulle oli. Siksi haluankin puhua näistä asioista ääneen.

MITÄ ON MIEHISYYS?

Olen tajunnut, että miehisyyttä on niin monenlaista kun on miehiäkin (tai miesoletettuja). Ei ole mitään tiettyä muottia, johon tulisi istua täyttääkseen miehisyyden rajan. Nuo rajat on määritellyt vain ja ainoastaan meidän yhteiskunta. On ihan yhtä miehistä olla kiinnostunut muodista kuin on jääkiekostakin. On yhdentekevää, käykö töissä kahvilassa vai ajaako työkseen rekkaa ollakseen mies. Meidän oma miehisyys ei ole kenenkään muun käsissä, vaan jokainen meistä määrittelee sen itse sellaiseksi kuin parhaaksi näkee. Sillä kenestä tykkää, mistä tykkää tai mitä pukee päällensä ei ole mitään merkitystä. Paljon tärkeämpää olisi miettiä ylipäätään kuka minä olen ja mitä minä haluan. Tuntea itsensä ja toteuttaa itseään juuri sellaisena kuin on. Vähät välittää muiden määrittelyistä ja ehkä jopa omilla esimerkillään muokata maailmaa suvaitsevaisemmaksi. Sitä tämä maailma edelleen tarvii!

Itse koen tällä hetkellä olevani enemmän mies kuin olen koskaan ollut. Edelleenkään en välitä pallopeleistä tai omista treenattua kroppaa valtavine hauiksineen. Olen myös kiinnostunut samaa sukupuolta olevista ja rakastan muotia. Samaan syssyyn voin sanoa pissaavani hunajaa, kun kuulen valtavan AMG-sarjan G-Mersun moottorin kehräävän tai näen uuden Airbus A350 -lentokoneen laskeutuvan lentokentälle. Tällainen mies minä olen ja olen ylpeä siitä!