Ostin ensiasunnon!

05/15/2021

Ensiasunto löytyi – kerronpa teille miten tässä näin kävi:

Miten tänne pitikään kirjoittaa?! Tosin en tiedä onko sillä niin väliä, koska enemmän epäilen, että onkohan siellä enää edes ketään linjoilla? Viime kerrasta on aikaa ja sen kyllä huomaa – hyvä kun muistin, miten pääsen kirjautumaan sisään koko blogialustaan, haha. Mutta täällä ollaan ja tuntuu jännittävästi jopa vähän vatsan pohjassa asti. Hui!

Nyt on käynyt niin, että mä olen astunut aikuisuuden tuolle puolen, nimittäin tulipa hankkia päräytettyä ensiasunto. Ei omakotitalo, kuten joskus kauan sitten kirjoitin (se projekti meni ns. mönkään ja ehkä parempi näin). Kuulostan nyt siltä, kuin kaikki olisi tapahtunut hetken mielijohteesta. Mutta siltä se oikeastaan tuntui, sillä kaikki tapahtuikin aikamoisella rytinällä. Lainaa päätin hakea tosissaan joskus helmikuussa, asuntoja kerkesin vilkuilla neljä päivää ja boom, se oikea osui tielleni.

Kaikki tapahtui alle parissa viikossa. Edelleen hieman puulla päähän lyötynä, että mitä sitä tulikaan hankittua. (Olin oikeasti varautunut kuukausia kestävään väsytystaisteluun tässä ylikuumentuneessa asuntomarkkinah*lvetissä, jossa jokainen potentiaalinen kämppä luisuu käsistä kuin palasaippua kylvyssä ja massipäälliköt tarjoaa lällätellen kymmenituhansiaan ylimääräistä hyvistä asunnoista). Pari kertaa on kerennyt käydä mielessä et mites sen palautuksen kanssa toimittiinkaan ja että ai niin, ei muuten toimita mitenkään. Mutta alkushokista sekä asiaan (kai) kuuluvista apua-voiei-mulla-on-laina -ahdistuksista yli päästyä oon erittäin tyytyväinen asioiden sutjakkuuteen ja siihen tosiasiaan että MÄ OMISTAN ASUNNON!

Asunto olisi ollut käytännössä muuttovalmis, mutta kun kerran oman kämpän ostin, haluan siitä myös täysin itseni näköisen. Eli remppahommia on tiedossa. Luultavasti siis myös lyhkäsiä öitä sekä revittyjä hiuksia ja hampaiden kiristystä. Houkutellaanpas yhdessä kaikki hyvät remppajumalat tän projektin ja meitsin ympärille.

Nyt kun tuossa tuommonen kämppä, kuten myös sen remppa on tiedossa, niin olisi suorastaan rikos olla hyödyntämättä blogia projektin taltiointiin (oon haaveillut remppablogista aina kun kirjoitin aikanaan aktiivisesti, mutta oh well, remppablogia ei paljoa kirjoitella ilman remppoja 😀 ). Kyselin vielä varmistukseksi ennen asian täytäntöönpanoa Instan puolella ihmisten kiinnostusta, ja minun (sekä varmaan kaikkien niiden muutaman sadan satunnaisen blogiin eksyjän) yllätykseksi ihmiset olivat sitä mieltä että todellakin remppablogia pystyyn. Eli jee ja tervetuloa Mustosen Rempallaan -blogiin.

Millainen ensiasunto sitten on?

Etsinnässä oli kaksio. Ostin yksiön. Iso kompromissi, mutta tän asunnon fiilis ja ominaisuudet vei voiton. Koristeelliset vanhat ovet, paksut ikkunalaudat, yläkerroksen valo kahdesta suunnasta sekä vastapäisten naapurien puuttuminen vaikuttivat kovasti valintaan. Ja niin kliseistä kuin se onkin, niin tässä kämpässä oli oikeasti jotain taikaa, joka piti mua otteessaan. Yritin vielä miettiä järkevästi käyväni muissakin asuntonäytöissä kuin tässä ensimmäisessä, jotta voisin nähdä miltä tuntuu muualla “ja että tää nyt on vaan tätä kun pitää saada kaikki-tänne-heti”. Mutta ei vaan napannut edes ajatus tai houkuttelevat kuvat kalanruotoparkettisista kaksioista. Uskon, et tää oli kohtaloa ja ment to be ja live love laugh.

Neliöitä asunnossa on reilu 40 ja keittiö on omassa ylhäisessä yksinäisyydessään sisäpihan puoleisessa itäsiivessä (jes auringonnousut) upean pariisilaishenkisen kattonäkymän täydentämänä. Ja kyllä, yksi syy joka sai mun sukat pyörimään jaloissa jo heti ensimmäisistä kuvista.

Makkari-olkkari sijaitsee taas länsisiivessä ja ikkunasta avautuu näkymä kauas kaikkialle. Hello täydelliset auringonlaskut, teitä olen kaivannut. Läpitalon kun asunto on, niin olen jo nyt kerennyt huomaamaan mitä erilaisempia valoilmiöitä ympäri asuntoa pitkin päivää – milloin se kimpoaa aamuauringosta vaalean lattian kautta olohuoneen kattoon, milloin auringon viime säteinä jonkun naapuritalon ikkunarivistön vuoksi upeana tulenpunaisena siluettina seinälle, pikkuhiljaa hivuttautuen lähemmäs nurkkaa ja lopulta haihtuen hetkessä pois. Mä olen rakastunut jo nyt, enkä ole kerennyt täällä oleilemaan kuin muutaman yön.

Ja siis nythän tässä käynnistyy se koko projektin jännittävin osuus, eli REMPPA! Mitään valtavaa räjäyttelyä ei tule tapahtumaan, mutta muutos tulee olemaan silti iso. Kerron lisää mun suunnitelmista seuraavassa blogipostauksessa, joten pysykäähän linjoilla. Tästä tulee niin jännittävää!

Ihanaa kun voi taas reissata

06/30/2020

En ole kolmeen vuoteen ollut paikoillaan niin pitkään yhtäjaksoisesti, kuin tänä keväänä sattuneista syistä. Jos ei ole ollut ulkomaanmatkoja kalenteri pullollaan, niin vähintäänkin olen käynyt Pohjois-Suomessa perheen luona tai viikonloppureissuilla siellä sun täällä. Totta puhuen on ollut oikeastaan vain ja ainoastaan vapauttavaa tietää, ettei lähitulevaisuudessa tai missään muussakaan tulevaisuuksista ole tiedossa yhtään reissua. Siis ainuttakaan retkeä kauppaa pidemmälle. Älkääkä ymmärtäkö väärin. Mä rakastan sitä tunnetta, kun matkalaukkuun on pakattu seuraavien päivien tai viikkojen verran tavaraa, eli kuten aina, vahingossa aivan liikaa kaikkea. Rakastan myös sitä tunnetta, kun astuu ulos kotiovesta tietäen edessä siintävän jotain uutta ja tuntematonta, tai tuttua mutta silti niin jännittävää. Olenhan kai synnynnäinen vaeltajasielu (jo lapsena vietin suurimman osan viikonlopuista yökyläillen kavereiden luona tai vähintäänkin kotipihan perällä teltassa retkeillen).

Viimeiset vuodet ovat vain olleet ehkä vähän liikaa mikä tulee reissaamiseen. Ja syy miksi kuulostan vähättelevältä, piilee siinä, että jo aivan nuoresta asti olen unelmoinut, että voisin tehdä työtä, jossa pääsee matkustamaan niin lähelle kuin kauemmaskin. Voisi sanoa, että olen haaveillut pitkään tietynlaisesta ”jetset”-elämästä, jossa kohteet vaihtuisivat yhtä useasti kuin sukat jalassa. Ja kun yhtäkkiä tällä tavalla koko maailma pysähtyy, on itsellä myös aikaa pysähtyä miettimään kuluneita vuosia – oikeastaan ekaa kertaa sillä tavalla kunnolla. Olen tajunnut eläneeni juuri sellaista elämää, joka tuntui yläasteikäisestä Artusta vain kaukaiselta haaveelta ja siksi haluankin olla kiitollinen jokaisesta lentomatkasta, väsyneenä painavan rinkan alla juna-asemalla haahuillusta hetkestä, sekä upeasta yöstä hotellilakanoiden välissä. Siksi vähättelen sitä faktaa, että menneet vuodet ovat olleet turhan vauhdikkaita.

Mä oon jo pidempään kaivannut vastapainoa vauhdikkaalle elämälle. Hetkiä ystävien kanssa ilman kalenteriin hakattuja slotteja. Tai sellaista epämääräistä olotilaa, kun ei ole mitään tekemistä ja tylsistyttää. Poikkeusaika tuli tarpeeseen kuin tilauksesta. Tosin haaveet spontaaneista mökkeilyistä ystävien kanssa tai kahvilassa notkumisista jäivät toki unholaan, mutta tulipahan rauhoituttua totaalisesti. Ja nyt, kun tilanteet ovat vihdoin palautumassa takaisin totuttuihin uomiinsa, on veri jälleen alkanut pikkuhiljaa vetämään pois tutuista ympyröistä. Olen alkanut kaipaamaan täyteen sullottuja matkalaukkuja, kutkuttavaa jännitystä vatsanpohjassa ennen matkaa ja sitä reissufiilistä, jolloin kaikki normaalit arkiset asiat unohtuvat.

On ollut siistiä huomata, miten pienet asiat nostattavat reissusfiilikset pintaan. Ei tarvitse olla tiedossa kolmen viikon luksuslomaa Kaukoidässä, sillä reissu Tampereelle riittää aivan hyvin. Poistuin ensimmäistä kertaa Helsingistä melkein kolmen kuukauden paikallaan olon jälkeen juurikin Tampereelle Marin luokse. Vietettiin aivan ihanat kesän ensimmäiset päivät järvellä meloen, lämmöstä nauttien ja kuulumisia vaihdellen. Tuntui oudolla tavalla spessulta olla jossain muualla kuin muutaman kilometrin säteellä Sörkästä. Ja jos en ole pitkään aikaan saanut reissukärpäsen puremaa, niin nyt korona-ajan jälkeen junamatkalla Tampereelle taisin saada oikein mojovan paukaman. Ei auta kuin suunnata Suomea koluamaan!

Aion rakennuttaa omakotitalon ensiasunnoksi

05/26/2020

Kaupallinen yhteistyö: Bo LKV / Bo Living -podcast

Oma kesäpaikka saaristossa, kaupunkikoti korkealla kattojen yllä – voin sulkea silmät ja nähdä tuon kaiken: pimeän hunnun laskeutuvan kaupungin ylle, valtava ruokapöytä notkuen ruokaa ja kasa onnellisen äänekkäitä ystäviä nauttimassa illallista, valojen loistaessa taustalla kirkkaana asuntoa kiertävistä isoista ikkunoista. Tai saunan jälkeisen auringonlaskun käkkärämännyn alla istuskellen meren kimmeltäessä kultaisena viimeisiä minuutteja ennen, kun kaikkialla on vain vaaleanpunaisen ja -sinisen eri sävyjä.

Mä rakastan unelmointia. Unelmat ovat pitäneet mut kasassa vaikeimpina hetkinä elämässä. Unelmat ovat saaneet myös tekemään niitä ratkaisuja, joiden takia olen tässä missä olen. Mä uskon, että kun oikein haluaa ja tekee tarpeeksi töitä haaveiden eteen, ne toteutuvat ennemmin tai myöhemmin.

Yllättävän moni mun haaveista liittyy asumiseen. Tälläkin hetkellä elän väliaikaisessa kodissa, joskin täydellisessä sellaisessa, sillä toivon erään mun unelman toteutuvan tulevien kuukausien (tai toivottavasti vuosien) aikana. Unelman, jonka projektinimi on oma koti, tarkalleen ottaen rakennuta oma koti. Ja sitä kohti ollaan tietoisesti matkalla, tonttihakemus vetämässä ja pieni jännitys vatsanpohjassa, että mitä jos tämä nyt oikeasti ottaakin onkeensa. Saapa nähdä..

Kävin taannoin puhumassa teemaan sopivasti tulevaisuuden asumisesta Bo Living -podcastissa, joka kertoo jaksoissaan mielenkiintoisia tarinoita ja antaa infoa sekä käytännönvinkkejä asuntokauppaan sekä sisustamiseen liittyen. Meidän jaksossa puhuimme muun muassa siitä, miltä tulevaisuuden asuminen näyttää: itse kun asun tällä hetkellä melko poikkeuksellisessa paikassa eli Noli Studiossa, jonka tyyppinen uudenlainen asumismuoto on taatusti yleistymässä. Ihmiset kaipaava yhteiskäyttöesineitä kaupungeissa, joissa asuntojen hinnat nousevat ja koot pienenevät. Sen voin meidän podijaksosta spoilata jo nyt, että uskon myös monimuotoisuuden lisääntyvän tulevaisuudessa: sen lisäksi, että kaupungista löytyy pieni koti, haluavat ihmiset päästä juurikin tuonne käkkärämännyn alle kultaisia auringonlaskuja katsomaan sekä kukkapenkkejään hoitamaan.

Ottakaahan Bo Living -podcast ja meidän jakso haltuun tästä:

Mä olen muuttanut mun nuoren aikuisiän aikana äärettömän monta kertaa. Pelkästään ensimmäisenä helsinkivuonna kotiosoite kerkesi vaihtua neljä kertaa. Sitä seuraavana kolmesti ja niin edelleen. Joku saattaisi luulla, että keräilen asumiskokemuksia kuten pyhäkoulutarroja lapsuudessa, mutta toisaalta tuossa ajatuksessa on myös totuudensiemen. Olen aidosti halunnut tutkia eri vaihtoehtoja, ennen kuin laitan koko elämäni kiinni ensiasuntoon. Alkuun en kylläkään ehkä millään tavalla tiedostaen, mutta viimeisen puolentoistavuoden aikana, kun koti on vaihtunut yksiöstä upouuteen, jättimäiseen omakotitaloon ja sieltä kaupunkisaaristolaisuuden kautta futuristiseen Noli Studiokseen, olen tehnyt ratkaisuja juurikin tulevaisuuden asumisratkaisuja sekä eri vaihtoehtoja silmälläpitäen.

Jos elämä kuljettaa kohti unelmia, voi olla hyvinkin niin, että tulevan kahden vuoden aikana mä asun omistamassani, itse rakennuttamassa omakotitalossa! Tarkoituksena ei ole rakentaa loppuelämänkotia, vaan asuntokauppojen myötä saavuttaa tuo ultimaattinen haaveeni, joka on (ei enempää eikä vähempää kuin) ystävistä sekä live pianomusiikista täyttyvä loft-huoneisto kaupungissa sekä veden ääressä sijaitseva lomakoti luonnossa. Tai miks ei vaikka valmiiksi kalustettu Noli Studio kakkoskodin lisäksi osan aikaa vuodesta. Tulevaisuus sen näyttää, mutta haaveilla pitää siihen asti!

Kun elämä heitti häränpyllyä

05/12/2020

Kulunut kevät ei ole kyllä mennyt millään tavalla kuten alkuvuodesta vielä uumoilin. Eipä siinä, harvoinhan elämä tuntuu kulkevan sitä rataa kuin itse ajattelee, mutta tänä vuonna kaikki asiat ovat heittäneet häränpyllyä ihan huolella. Ja joo, korona tietysti on se suurin villikortti ollut, mutta siitä en aio sen enempää enää puhua koska ei jaksa enempää koronajuttuja. Puhutaan sen sijaan muuttamisesta.

Vielä tammikuussa elimme Janitan kanssa tyytyväistä kämppiselämää Suomenlinnassa, molemmilla tiedossa se fakta, ettei tätä tule kovin kauaa kestämään. Itse olin ajatellut, että ehkä kesän yli mennään, sillä onhan Suokki parhaimmillaan kesäaikaan. Aika pian tajusin kuitenkin, että puolisen vuotta tulee vaihtumaan maksimissaan pariin kuukauteen, kun juttelimme Janitan kanssa molempien mielihaluista. Suokkielämä talviaikaan vaati tietynlaista suunnitelmallisuutta. Ihan noin vain ei lähdetty asioille, tai edes työhommia hoitamaan, vaan kaikki piti suunnitella etukäteen ja aikatauluttaa elämä sen mukaan, miten lautat kulki. Tähän vielä itsessään tottui, mutta lauttarumba painavien tavaroiden (kuvauskalusto, kuvauslainat, erinäiset pussit ja kassit) kanssa tuotti oman päänvaivansa. Tämä oli yhtään valehtelematta väsyttävää niin henkisesti kuin fyysisestikin. Oli kai vielä liian aikaista meille duracell-pupuille tässä vaiheessa elämää ”jämähtää” Suomenlinnaan ja päätimmekin irtisanoa rakkaan puutaloasunnon.

Myönnän hetken miettineeni myös yksin Suomenlinnaan jäämistä, mutta aika nopeasti järki meni tunteiden edelle – vuokra olisi ollut yksinkertaisesti liian suuri yksin maksettavaksi. Edessä oli siis kämpän etsimisprosessi, johon olin aivan rikki jo pelkästään ajatuksen tasolla. Aina kun tiedossa on uusi muutto, tuntuu todella uuvuttavalta selailla asuntoja, löytää ehkä jokin silmää ja sielua sykähdyttävä yksilö ja sitten kilpailla tästä asunnosta 20 muun innokkaan asunnonetsijän kanssa vailla mitään varmuutta sattuuko arpaonni (tai millä lie keinoin vuokranantajat valikoivat uusia vuokralaisia) osumaan kohdalle.

Tässä pieni pala mun uutta kotia.

Taisin parina iltana selailla vuokra-asuntoja vailla menestystä. Onneksi tuli aika pian mieleen Noli Studiot, joista kuulin ekaa kertaa viime syksynä. Kävin katsomassa vapaana olevia studioita Sörkän Nolissa, vain todetakseni että tämähän on mahtava konsepti ja tänne mä haluan, vaikka väliaikainen ratkaisu tulisikin olemaan. Ja tänne mä pääsin – ilman sen suurempia tuskanhikiä tai kirkuvan punaisena huutavia stressileveleitä! Samaan aikaan haikeana, mutta innoissaan muutin mantereelle huhtikuun alussa ja olen siitä asti ollut aivan fiiliksissä täällä. On aivan ihanaa, kun voi paiskoa ovesta pihalle vaikka keskellä yötä käymään kaupassa, tai kun pitää hoitaa asioita, niin ei tarvitse kuin pukea vaatteet päälle ja mennä asioille sen suuremmin suunnittelematta. Olen tainnutkin tiedostamattani kaivata kantakaupunkielämää enemmän kuin luulin. Samaan aikaan nykyisen kotini kattoterassilta (puhutaan siitä myöhemmin) horisontissa piirtyvää Suomenlinnan kirkkoa tuijotellessa sydämessä läikähtää edelleen onnen- ja haikeudensekainen tunne, että tuolla osa mun sydämestä tulee aina olemaan. Ehkä joskus vanhempana palaan vielä.

1 2 3 4 … 145 next