Saan tasaisin väliajoin kyselyitä liittyen mun nielurisaleikkaukseen – esille nousee lähes aina samat kysymykset: millainen itse leikkauskokemus oli, kuinka kauan kesti toipua, mitä söin, riittikö kipulääkkeet jne. Tässäpä nyt siis koottuna kaikki mun vastaukset kaikille inohttavaan leikkaukseen joutuville (sekä muille uteliaille). Saan vasta nyt aikaiseksi koota ajatuksia yhteen, nimittäin tämä on ensimmäinen kerta kun palaan takaisin kokonaisvaltaisesti koko hommaan. Tässä vielä linkki aiempaan, toipumisen aikana kirjoitettuun postaukseen.

LEIKKAUS JA SEN JÄLKEINEN AIKA:

Menin leikkaukseen heti aamusta. Jännittyneenä kipitin ohjeiden mukaan ilmoittautumisen jälkeen oikeaan aulaan odottamaan, josta sain jatko-ohjeet eteenpäin. Kävin vaihtamassa mulle annetut sairaalavaatteet päälle ja siirryin odottelemaan omaa vuoroani (jonka kuulin olevani vasta muutaman tunnin päästä saapumisestani). Sain päättää haluanko rauhoittavia ja otin niitä, koska jännitys oli semi korkealla. Pian lääkkeet alkoivat potkimaan ja olo oli kieltämättä aika hassu. Musta tuntuu, että koska jouduin odottamaan sen verran kauan vuoroani, kerkesi lääkkeiden suurin vaikutus jo laskea ennen kun mut kärrättiin sitten lopulta leikkaussaliin. Ja huh, jos tähän asti oli jännittänyt semi paljon, niin leikkauspöydällä / millä lie tasolla (taisi kylläkin olla sama sänky missä mut sinne kärrättiin) maatessani hoitajien ja lääkäreiden hääriessä ympärillä sydän alkoi jyskyttämään ihan kunnolla. Onneksi koko tiimi ympärillä oli tsemppaava ja kannustava. Viimeiseksi lauseeksi ennen nukahtamista muistan sanoneeni jotain, että nyt kyllä tuntuu hassulta päässä… ja tsup. 

Seuraava muistikuva on heräämöstä, kun hoitaja huhuilee mun nimeä ja kysyy vointia. Muistan vain, et mulla oli hirveä tarve kertoa vitsi. Ja jossain vaiheessa muistan miettineeni, et nyt tarvin kyllä puhelimen tänne heti, jotta voin taltioida tämän tilanteen muistoksi. Puhelinta en saanut, haha. Olin aivan kuutamolla! Hetken päästä tuntuvan ajan jälkeen mut kärrätään normi osastolle jatkamaan heräilyä.

Kun aloin taas olemaan tässä maailmassa, sain paljon jääpaloja, jäävettä ja mehujäitä syödäkseni. Olo oli yllättävän hyvä tuossa vaiheessa, eikä hyvien kipulääkkeiden ansiosta kurkussa tuntunut millään tavalla kipua. En muista enää miksi, mutta aloin jossain vaiheessa panikoimaan leikkausta jälkikäteen – yhtäkkiä syke nousi tosi korkealle ja sellainen paniikkikohtauksenomainen tunne kihosi kroppaan. Kerroin asiasta hoitajille, jotka ottivat homman hoitaakseen ja saivat mut onneksi rauhoittumaan aika nopsaa.

Makoilin Kirurgilla ehkä jonnekin klo 14-15 asti, kunnes kämppis tuli hakemaan mut pois. Olitpa minkä ikäinen tahansa, jokaisella leikkausesta palaavalla täytyy olla aikuinen noutaja sekä joku henkilö ensimmäisen yön yli. Mä kyllä itse suosittelen näin jälkikäteen mietittynä hommaamaan apukäsiä mahdollisuuksien mukaan useammaksi yöksi leikkauksen jälkeen, nimittäin omalla kohdalla olo oli välillä niin nuutunut ja kipeä, etten jaksanut tehdä oikein mitään muuta kuin nukkua ja popsia kipulääkkeitä säännöllisin väliajoin. Kuulin etukäteen paljon kauhutarinoita siitä, kuinka joillakin ei ole lääkkeiden ottaminenkaan meinannut onnistua. Itselläni ei missään vaiheessa tehnyt niin kipeää, etteikö lääke olisi helposti sujahtanut kurkusta alas (toisaalta olen kyllä lusinut niin monet angiinat ja kurkkukivut läpi antibiootteja popsien, että ehkä olen myös karaistunut). Paljon pahempi kokemus kivun osalta on ollut nielupaise, jolloin suu ei auennut montaa milliä enempää moneen päivään.

TOIPUMINEN (ENSIMMÄINEN VIIKKO)

Ensimmäiset päivät menivät tosiaan pitkälti nukkuen ja joitain sarjoja katsoen. Liikuin korkeintaan veskiin ja pakastimelle hakemaan jätskiä tai jääpaloja (joita olin varannut sinne etukäteen reilut määrät). Ruokavalio koostui pitkälti edellä mainituista asioista, sillä mitään karheaa tai liian kiinteää oli vaikea syödä. Pelkäsin myös, että haavat aukeaa jos liian ajoissa alan hötkyilemään syömisen suhteen. Siitä huolimatta alkuaika oli oikeastaan suhteellisen helppoa, eikä mitään suuria vastoinkäymisiä tullut. Mitä nyt jossain vaiheessa nälkä kasvoi kasvamistaan. Viidennen päivän kohdalla vanhempani tulivat Helsinkiin mua jeesimään: tekivät mulle soseutettuja ruokia, joita sitten vedin pillillä tai lusikalla miniannoksina kylmänä. Myös vauvojen hedelmäpilttiä tuli lipitettyä niin paljon, että tätä nykyä pelkkä pilttipurkin näkeminen kuvottaa. Toipuminen oli selkeästi ottanut askeleen eteenpäin, kun nyt ylhäällä pystyi olemaan jo yllättävän hyvin ja pelkkä makoileminen alkoi pitkästyttämään. Käväsin jopa näyttämässä Suomenlinnaa vanhemmilleni rauhallisen kävelyn merkeissä sekä hakemassa kaupasta pari tikkaria imettäväksi (teki sikana mieli karkkia). Liekö nuo kaksi asiaa yhdessä tai jompi kumpi yksin aiheuttivat seuraavana päivänä todella ikävän herätyksen: kurkku alkoi vuotaa ihan hulluna!

JÄLKIVUOTO

Olin koko ajan tähän asti ollut todella tarkka siitä, etten varmasti itse aiheuta jälkivuotoa liian aikaisella rehkimisellä tai karkeiden ruokien syönnillä, mutta siitä huolimatta jälkivuoto sattui just mulle. Karma kenties asialla.. Tai se fakta, että aikuisista n. 15% saa valitettavasti jälkivuodon nielurisaleikkauksen jälkeen. No anyways, tuo aamu on valehtelematta jäänyt mieleen yhtenä pelottavimmista koko elämäni aikana. Kotiin saaduissa ohjeissa neuvottiin tarkkailemaan tilannetta kymmenen minuutin ajan, mikäli kurkusta alkaa vuotaa verta. Kuulemma jääpala suuhun ja joku kylmäpussi kaulaan tai niskalle. Itse tajusin heti, että meikän kohdalla vuoto oli niin voimakasta alusta asti, ettei pari jääpalaa varmasti saisi sitä tyrehtymään. Onneksi oli kämppis kotona, joka soitti ambulanssin ja veri-/lääkärikammoisena sai jostain kummasta rohkeutta tulla mun tueksi kylppäriin. Mä olin tottakai ihan paniikissa ja päässä pyöri tietysti ne kaikista pahimmat skenaariot. Koska me asutaan Suomenlinnassa, jännitti myös se, miten nopeaa ambulanssi tulee paikalle. Ja nyt tiedoksi, että nopeampaa kuin varmaan missään muualla: n. 3 minuutin kuluttua puhelinsoitosta ensihoitajat kiipesivät portaita asuntoomme ja ottivat mut hoitaakseen. Verta kirjaimellisesti ryöppysi koko tämän ajan suusta ja ehkä inhottavinta oli se, kun veri hyytyi nieluun niin, että oli vaikea hengittää. Ensihoitajien ohjeesta yökin sen heti pois, jotta henki pääsi kulkemaan mahdollisimman vaivattomasti. Aloin hieman rauhoittua tässä vaiheessa, kun tajusin, että nyt musta kyllä pidetään hyvää huolta. Hyvä niin, sillä sydän oli pumpannut verta ulos melkoisella tatsilla, enkä tiedä miten kauan olisin jaksanut samalla menolla.

Ei muuta kuin ambulanssiin, tippa kiinni käteen ja tunnelin kautta meren ali oksennuspussi suun edessä takaisin Kirralle, jossa pääsin lähes samantien operoitavaksi. En tiedä (enkä tiedä haluanko tietää) paljonko menetin verta yhteensä, mutta lääkärin mukaan vuoto oli poikkeuksellisen runsas. Onneksi saivat paikannettua vuotokohdan verta pulppuavasta nielusta ja poltettua reiän umpeen. Tästä alkoi ihan uusi vaihe meikäläisen toipumisessa. Olin aivan naatti menetettyäni verta sen verran paljon, että makoilin sairaalassa puoleen päivään asti, ennen kuin hirveän säädön jälkeen pääsin takaisin Suomenlinnaan (kukaan ei tiennyt miten tänne pääsee sairaalakuljetuksella, sillä yksin en olisi saanut matkustaa. Loppujen lopuksi päädyin lauttaan yksin keskellä kesähellettä kaikkien turisten keskelle ja kirjoitin puhelimeen valmiiksi mikä on, jos olisin yhtäkkiä saanut uuden jälkivuodon tms).

Sairaalasta palattua olin koko ajan huolissani uudelleen iskevästä jälkivuodosta. Pelotti ihan sikana, enkä uskaltanut syödä yhtään mitään muuta kuin täysin nestemäisiä asioita seuraavan viikon parin ajan. Minusta tuli todella fanaattinen asian suhteen ja vähän väliä luulin nielun vuotavan jälleen, josta syystä olin koko ajan peilin edessä tarkastamassa tilannetta. Ja itseasiassa noin kahden viikon kohdalla eräänä päivänä maistoin jälleen veren suussani – siellä oli (onneksi) pieni suonenpää tullut esiin ja verta vuosi hieman. Söin varmaan kilon verran jääpaloja tyrehdyttääkseni vuodon. Tällä kertaa jääpalat auttoivat, eikä toista lääkärireissua tarvinut suorittaa. Onneksi. Öisin oli ahdistavinta.

TOIPUMINEN VIRALLISEN SAIRASLOMAN PÄÄTYTTYÄ

Kun mulle alunperin joka paikassa sanottiin, että toipuminen ottaa noin pari viikkoa elämästä (ja moni ihminen ympärilläni tietämättä todellisuutta kertoi toipumisen olevan ohi tsuitstait), olin täysin varautunut kahteen viikkoon, mutten juurikaan siitä eteenpäin – kirjaimellisesti myöskään: duunihommat oli pakko aloittaa jälleen vaikka olo ja nielun tila oli kaikkea muuta kuin toipunut. Yleensä valkoiset, leikkaushaavojen tilalle muodostuvat peitteet alkavat irtoamaan ensimmäisen viikon jälkeen leikkauksesta, jolloin myös jälkivuodon riski on suurin. Ja niin kauan kun peitteitä on nielussa, myös ilmeisesti jälkivuoto on mahdollista. Noh, itsellänihän oli peitteitä nielussa vielä kolmannen viikon loppupuolellakin. Olin super varovainen kaiken suhteen. Tässä vaiheessa olin kyllä alkanut syömään myös kiinteämpää ruokaa, tosin mitään kovin karheaa ei ollut miellyttävää niellä. Henkinen puoli oli todella kovalla koetuksella, sillä olin aivan loppu koko hommaan. Suurin harmitus iski tosiaan silloin, kun tajusin leikkauksesta kuluneen jo reilusti yli kaksi viikkoa, mutten edelleenkään pystynyt täysin normaaliin elämään. Tästä oppineena voin kaikkia leikkaukseen joskus joutuvia valistaa sen verran, että muistakaa näiden asioiden olevan tosi yksilöllisiä: toiset todella paranevat parissa viikossa, toisilla se saattaa ottaa useampia viikkoa, jopa kuukausia (kuten mulla).

SYÖMINEN JA JUOMINEN NIELURISOJEN POISTON JÄLKEEN

Kuten jo olen kirjoittanut, ensimmäisiin viikkoihin syöminen on käytännössä mahdotonta, mutta itselläni vielä kuukausi leikkauksen jälkeen tietyt ruoat olivat ikävän tuntoisia. Liian isot suupalat eivät tulleet kuulonkaan, saati sitten kovat tai karheat ruoat. Jokaista suupalaa siis tuli jauhettua ihan huolella (mikä nyt ei varmasti tekisi pahaa noin yleisesti ottaenkaan), jotta nielaiseminen oli helpompaa. Kurkku tuntui ikään kuin kireältä, ehkä johtuen uudesta muodostuneesta arvesta, ken tietää. 

Juominen oli alusta asti erilaista, sillä nielun anatomia muuttuu täysin. Ei ihme, kun ajattelee sen niin, että noin golf-pallojen kokoiset risat, jotka ovat olleet suussani koko elämän, ovat yhtäkkiä poissa ja tilaa siis varmaan tuplaten. Nesteet tuntui aina alkuun menevän henkeen, ja meninkin helposti. Jokaisella nielaisulla täytyi kiinnittää erityistä huomiota, miten sen tekee. Tuntui tosi hurjalta ja jopa vähän pelottavalta kun niin perusjuttu ei ollutkaan yhtäkkiä yhtään perus. Tätä kesti myös yllättävän pitkään ja vasta nyt tuntuu, että alan olemaan täysin tottunut uuteen ”tekniikkaan”, haha.

Toipumisen aikana kuulin useammalta leikkauksen läpikäyneeltä, kuinka ruoka maistui heidän mielestään eriltä kuukausia leikkauksen jälkeen. Mietin silloin, että no ei kyllä mun mielestä, mutta väärässä olin. Kaikki makea, joista eritoten sukaa, ei maistu todellakaan niin hyvältä kuin ennen! En tiedä mikä siinä on, mutta en ole nauttinut herkuista läheskään niin paljon enää kuin ennen, koska niiden maku on erilainen. Luulin alkuun suklaan olevan huonoa tai jotain (oltiin siis Italiassa, kun ekaa kertaa pystyin taas syömään herkkuja, ja kuvittelin sen olevan vain maakohtainen juttu). Nyt pari kuukautta myöhemmin en huomaa enää niin merkittävää eroa, tai sitten olen vaan tottunut nykyiseen. Tosin suklaassa on edelleen joku jännä makuero entiseen verrattuna. Ehkä ihan hyvä niin. Olen syönyt huomattavasti vähemmän herkkuja.

TÄSSÄ VIELÄ RUOAT, JOITA MÄ KOIN PARHAAKSI SYÖDÄ:

• Nuudelipaketin liemi kylmänä
• Mummonmuusi reilulla voilla ja runsaalla vedelle vellimäisessä muodossa (myöskin kylmänä/haaleana)
• Kaupasta valmiina saatavat keitot jäähtyneenä
• Soseutettu jauhelihakeitto jäähtyneenä
• Vauvan sosepiltit (hedelmäversiot itsellä testissä)
• Apteekista saatavat Nutridrinkit
• Proteiinivanukkaat (näistä tosin kertyy ärsyttävää limaa, josta syystä en jaksanut syödä kovin usein ko. tuotteita)
• JÄÄTELÖ!!

MUUTTUIKO ÄÄNI LEIKKAUKSEN JÄLKEEN?

Alkuun puhe oli todella puuromaista pitkään, eikä se tullut itselleni yllätyksenä. Jossain vaiheessa toipumisen ollessa jo semi hyvässä vaiheessa, aloin saamaan Instagramissa viestejä siitä, miten kuulostan hieman eriltä kuin ennen. Se tuntui kieltämättä pahalta, sillä olin uskotellut itselleni, ettei oma ääneni ole muuttunut ollenkaan. Myöskään päivittäin mun kanssa olleet ihmiset eivät sitä tietenkään olleet huomanneet ja kun heiltä kyselin kuulevatko he jotain outoa, vastaus oli aina ei. Mutta jouduin pian myöntämään itselleni, että kyllä se vain näin oli, eikä mun ääni todella kuulostanut enää ihan samalta, kiitos vanhojen videoiden joissa puhun. Tosin kurkku oli todella pitkään leikkauksen jälkeen turvoksissa ja tukkoinen, joten ei ihme, jos äänikään ei ole niin kirkas.

Nyt, kun leikkauksesta on neljä ja puoli kuukautta, ei turvotusta tai tukkoisuutta enää juurikaan ole (joitain päiviä lukuunottamatta), myös ääni on alkanut olemaan normaalimpi. Mutta edelleen kun vertaan sitä vanhoihin videoihin, kuulostan eriltä. Nyt kuitenkin sanoisin tapahtuneen muutoksen olevan askel parempaan, sillä mun ääni on ollut oudolla tavalla mongertava ennen! Saan samanlaisen äänen aikaan painamalla sormilla kurkunpäästä. Tämä puhukoot puolestaan.

NIELURISALEIKKAUS FUN FACTS:

• Laihduin toipumisproessin aikana vaivalla alkuvuodesta treenaamani noin kymmenen kiloa, sillä en voinut syödä mitään järkeviä safkoja ensimmäiseen kolmeen viikkoon
• En aivastanut ensimmäiseen 4 viikkoon yhtäkään kertaa, sillä olin kuullut kauhutarinoita aukeavista leikkaushaavoista aivastuksen takia (pinnistelin kaikin voimin niitä vastaan, pikkurilliä puristelemalla ja kynsien alle painamalla)
• Ensimmäisen viikon aikana käytin netistä löytyvää sanelulaitetta puhumaan puolestani (tästä riitti naurua muille vielä viidentenäkin päivänä)
• Toipumisen alkuvaiheessa päivän aikana kuluin helposti yli 20 jäätelöä
• Herätyskello muistutti 4 tunnin välein lääkkeen ottamisesta koko kuurin ajan (myös yöllä)

SUMMA SUMMARUM

Mun mielestä nielurisaleikkaus on todella henkisesti ja fyysisesti rankka leikkaus, vaikka kuuluukin yhteen yleisimmistä kirurgisista toimenpiteistä. Ihmisillä tuntuu olevan mielikuva vain jostain oman sisaruksen lapsena tehdystä leikkauksesta, jolloin toipuminen on tapahtunut yks kaks muutaman päivän jäätelökuurin jälkeen. Myös mä sain kommentteja mun toipumisen aikana (sekä sen jälkeen) kuinka kuulostan huomiohuoralta tai niuhottajalta, sillä ”ihmiset käy läpi syöpiä ja paljon pahempiakin juttuja ja sä jaksat vaahdota yhdestä nielurisaleikkausesta”. Näille kaikille kommentoijille haluaisin sanoa vain, että tämä yks nielurisaleikkaus sattuu olemaan ihan helvetinmoinen kokemus mitään muita vakavempia toimenpiteitä/sairauksia vähättelemättä. Pelkäsin kuolemaa useampaan otteeseen toipumisen aikana ja toipumisen jälkeen käteen jäi traumoja sekä painajaisia (joita nään viikottain), kiitos järkyttävän jälkivuotokokemuksen. Tällaisia viestejä on tullut myös muilta leikkauksen läpi käyneiltä yllättävän paljon, josta syystä uskon entistä vahvemmin siihen, että koko toimenpidettä vähätellään yleisesti ihan liikaa.

Nyt jos olet yksi niistä, joille ”arpaonni” on osunut kohdalle eli olet menossa nielurisaleikkaukseen ja luit juuri äskeisen postaukseni, pahoittelut inhorealistisesta tekstistäni. Lohdutukseksi voin sanoa sen, että kyllä siitä toipuu vaikka se aikaa ottaankin! Kunhan malttaa rauhassa vain toipua. Ja kaikki tämä varmasti on parempi vaihtoehto, kuin krooniset angiinat/nielutulehdukset/paiseet kurkussa koko loppuelämän ajan. Eli siis olen tyytyväinen kyllä itse, että leikkauksessa kävin vaikka se paskaa olikin.