Mä oon nyt vuoden verran saanut tehdä matkaa ACOn kanssa ja tää on ollut meikäläiselle todella mieluista, mutta myös opettanut paljon ihonhoidosta sekä mun omasta ihosta. Jos alkuun olin tuttu muutamien ACOn tuotteiden kanssa, niin nyt repertuaariini mahtuu iso liuta eri ihonhoitotuotteita, joista mieleen on jäänyt muutakin kuin vain nimi, sillä olen päässyt kokeilemaan lähes koko valikoiman läpi. Olenkin löytänyt monia uusia tuotteita omaan ihonhoitorutiiniini teistailujen kautta, joita en vaihtaisi enää mistään hinnasta pois. Lisäksi olen saanut oppia, että hyvien ihonhoitotuotteiden taustalla on paljon huolellista suunnittelua sekä vankkaa taitoa. ACOlla on tästä 80 vuoden kokemus ja heidän tuotteissa käytetään pelkästään puhtaita, huolellisesti valittuja ainesosia. Mulle on tärkeää tietää, että tuotteet joita mä käytän, ovat turvallisia niin ihmisille kuin myös ympäristölle.
Kun takana kerran on vuoden verran eri tuotteiden testailuja, niin mitkä ovat ne valitut? Okei täytyy sanoa, että ihan kaikkia en tähän postaukseen listaa, sillä osasta olen puhunut jo niin monesti ettei jäljelle jäisi enää muuta kuin hehkutusta (ping. Rescue Mist ja Micellar Cleansing Water). Sen sijaan anna tilaa vähemmälle huomiolle jääneille ACO-tuotteille, jotka ovat osana (lähes) päivittäistä käyttöä:
ACO For Men Hair & Body Wash:
Ehdoton suosikki ja päivittäin käytössä oleva suihkugeeli niin hiuksille, kuin myös vartalolle (tosin itselläni on värjäyksen takia käytössä eri tuotteet hiuksille), joka jättää ihan mielettömän raikkaan fiiliksen. Tämä tuote on tosi hellävarainen ja puhdistaa kuivattamatta ihoa. Myös herkkäihoisemmat voivat käyttää tätä suihkugeeliä huoletta. Mä itse tykkään erityisesti siitä hyvästä tuoksusta, joka tällä pestessä tulee.
ACO For Men Face Wash Gel:
Putsaan kasvot yleensä erikseen niille tarkoitetulla geelillä myös suihkussa (joskus kiireessä saattaa unohtua, hups), sillä kasvojen iho on herkempi ja laadultaan erilainen kuin iho muualla kropassa. Mulla itsellä kasvot ovat huomattavasti herkemmät ja siksi käyttän nimenomaan herkälle iholle soveltuvia tuotteita puhdistuksessa. Tätä tuotetta tuleekin siis käytettyä lähes päivittäin puhdistamaan pärstä epäpuhtauksista. Puhdistusgeeli kosteuttaa ja pehmentää ihoa.
ACO Pure Glow Purifying Day Cream:
Aamuisin suihkun jälkeen levitän kasvoilleni ensimmäisenä tätä kasvovoidetta ja paljon! Tämä on myöskin yksi se tuote, jota kannan aina mukanani jos esimerkiksi matkustan vähällä tavaramäärällä ja pystyn pakkaamaan mukaan vain muutaman ihonhoitotuotteen. Tykkään erityisesti siitä, ettei tästä jää iholle yhtään tahmainen tai tukkoinen fiilis, vaan tämä päivävoide imetytyy tosi nopsaa ja kosteuttaa sekä pehmentää ihoa kivasti. Enkä pane pahakseni myöskään tuotteen anti age -vaikutuksia. Nyt talviaikaan eron kasvojen kireydessä huomaa erityisesti voiteen levittämisen jälkeen. Aivan must!
ACO Pure Glow Rebalancing Night Balm:
Illalla kasvojen puhdistamisen jälkeen levitän iholleni tätä tasapainottavaa ja hoitavaa yövoidetta, joka on hieman tuhdimpaa koostumukseltaan kuin aiemmin mainitsema saman sarjan päivävoide. Myös tässä tuotteessa on anti age -vaikutuksia, eikä stydimmästä koostumuksesta huolimatta tuki ihoa ollenkaan. Tuotte sisältää hyaluronihappoa, joka sitoo kosteutta ihoon. Tästä jää myös ihanan pehmeä fiilis kasvoille.
ACO Sun Transparent Spray SPF30
Postauksen viimeisimpänä, muttei suinkaan vähäisimpänä haluan jo nyt nostaa esiin mun ehdottoman lemppariaurinkosuojan, sillä tiedän, että monella luvassa on etelänmatka (hellou Bali viikon päästä). Myöskin myöhemmin keväällä täällä Suomessa, kun aurinko alkaa taas enemmän paistelemaan, pitäis muistaa suojata ihoa (etenkin jos on tuolla lumisimmilla seuduilla, jossa aurinko moninkertaistaa voimansa hangilta). Olen käyttänyt tätä ACOn läpinäkyvää aurinkosuojasprayta jokaisella matkallani viimeisen parin vuoden sisällä, eikä suurempia palamisia ole tapahtunut kertaakaan (ellen ole johonkin paikkaan unohtanut suojaa laittaa…). Toisin kuin monet muut aurinkosuojat, tästä ei jää yhtään tahmea fiilis iholle. Se on mulle aivan must, sillä inhoan sitä fiilistä kun heittää paidan päälle ja tuntuu, että koko ajan joku kohta paidasta on ihon tiukassa syleilyssä. Spray imeytyy nopeasti ja suojaa tehokkaasti. Kestää myös kosteammatkin kesäpäivät. Ah tulipa kaipuu aurinkoon!
Toivottavasti te olette kuluneen vuoden aikana löytäneet ehkä uusia lemppareita tai ylipäätään ACO-tuotteet osaksi elämäänne. Tai saaneet muuten vaan inspiraatiota ihonhoitoon näiden mun postausten kautta. Nyt on aika kiittää kuluneesta vuodesta ja toivottaa oikein mukavaa alkanutta vuotta 2020!
Saanko paljastaa pienen salaisuuden? Mä aloitin joululaulujen kuuntelemisen jo lokakuun loppupuolella. Eikä tämän jouluttajan sekoaminen itseasiassa jäänyt pelkkiin kulkusten täyteisiin rallatuksiin, vaan myös kämppä alkoi muuttamaan muotoaan juhlakautta varten. Pala palalta tosin. Jotain rotia sentään tähän hulluuteen, haha. Mutta nyt, kun mennään jo virallisesti joulukuussa, niin uskaltanee kai alkaa tuuttaamaan pinnan alla kytenyttä joulumieltä myös muiden nähtäväksi. Ai että! Vaikken talvi-ihminen periaatteessa olekaan, niin joulu on kyllä ihan parasta aikaa vuodesta. Ja jouluinen sisustus – sillä jaksaa tämän pimeyden keskellä, kun on kimmellystä ja tunnelmaa niin paljon kuin sielu sietää.
Mä en ole aiempina vuosina sen suuremmin panostanut jouluun. Ei siinä, ettenkö olisi halunnut tai nauttinut muuten joulun tunnelmasta, mutta ei ole ollut mahdollisuutta esimerkiksi hommata kuusta tai oikeastaan mitään muutakaan tilanpuutteen vuoksi. Tänä vuonna tilanne on toisin ja päätin jo kauan sitten, että kuusi tulee tähän kämppään. Mielellään niin aikaisin, kuin mahdollista. Pitkään pähkäilin jaksanko odottaa oikeaa kuusta, sitä kun ei viitsi laittaa varisemaan olohuoneen nurkkaan liian aikaisin. Päädyin muovikuuseen, joka tuli vähän puolivahingossa vastaan Powerissa. Kyseessä on “semi”-aidon näköinen tekokuusi, joka oli hintaansa nähden todella fine. Ja pakko sanoa, et varsinkin näin koristeltuna näyttää aivan tarpeeksi hyvältä olla pulittamatta satoja euroja aidonnäköiseen tekokuuseen. Täytynee hommata oikean kuusen tuoksua diffuuseriin, joka hoitaa vielä sen viimeisen silauksen tunnelmoinnissa (kuusen tuoksussa on jotain maagista).
Mä itse viehätyn monenlaisesta joulusta – more is more -tyyppinen jenkkijoulu on omassa runsaudessaan sekä elokuvamaisuudessaan tunnelmallista, mutta myös rustiikkinen ja vähäeleisyys kiinnostaa. Ehkä kotona haluankin pyrkiä hieman semmoiseen välimalliin näistä kahdesta. Pienillä jutuilla saa muutettua koko kämpän ilmettä huomattavasti. Mä kävin ostamassa H&M Home:sta muutamia tummanvihreitä sekä oikein perinteisen punaisia tyynynpäälisiä, jotka vaihdoin osalle tyynyistä. Jouluvalot on mulle myös tärkeitä, ollut lapsuudesta asti. Kun hämärä alkaa laskeutumaan jo puolenpäivän jälkeen, on aivan parasta sytyttää valot tähtiin ikkunoille sekä tottakai kuuseen. Ja pakko sanoa, ettei tätä pimeyttä ihan oikeasti kyllä kestäis, jos ei olisi jouluvaloja tuomassa tunnelmaa. Ainakaan minä en. Niinpä meillä roikkuu olkkarin ja keittiön ikkunoissa ennestään hommaamani sekä pari uutta joulutähteä valoineen. Olohuoneessa jatkuu tummanvihreä teema tyynyjen lisäksi myös näissä tähdissä, Clas Ohlsonilta kun löytyi upeita samettipäälysteisiä sellaisia.
Joulukuuseen sain koristeet H&M Home:sta. Valitsin kauniita valkoisia paperiornametteja, tummanvihreitä samettipäälysteisiä joulupalloja sekä myös kiiltävämpiä kullan ja ruskean eri sävyissä olevia koristeita. Eri materiaalien yhdistelmä toimii mun mielestä erinomaisesti ja kuusi näyttää omaan silmään just siltä, mitä olin mielessäni ajatellut kokonaisuutta miettiessäni. Enkä edelleenkään kestä sitä faktaa, että MULLA ON OMA KUUSI!
Tänä vuonna mulla on myös aikamoinen vastuu joulun suhteen, nimittäin sen sijaan, että menisin vanhempien luo valmiiseen pöytään olenkin itse hostina – osa perheestäni tulee tänne Suomenlinnaan joulunviettoon Pohjois-Suomesta asti. Kaikki lähti liikkeelle siitä, kun mä päätin jääväni tänne koko jouluksi. Olisi melkein rikos olla nauttimatta joulufiiliksestä Suomenlinnan upeassa miljöössä, kun kerran tällainen tilaisuus on. Mistä tiedän, vaikka toista joulua täällä ei tulisikaan? Siksi nyt on nautittava täällä. Onneksi myös muut innostuivat ideasta ja niinpä olen saanut nakiksi hoitaa about kaiken jouluun liittyvän ruoista tunnelmaan. Ruokapuoli on vielä vähän hakusessa, mutta eiköhän sekin tästä hoidu. 😉 Joulumielellä ei voi mennä niin pahasti mönkään, että olisi koko joulu pilalla. Näin haluan uskoa (katsotaan uudelleen siiten, kun kinkku on kärähtänyt uuniin ja laatikot levinneet lattioille 😀 ).
Tästä starttaa vihdoin pitkään miettimäni juttusarja Suomenlinnassa asumiseen sekä meidän Suomenlinnan kodin esittelyyn liittyen. Kun muutimme Suomenlinnaan Janitan kanssa reilu puolivuotta sitten, sain heti kasapäin viestejä ja kysymyksiä millaista täällä on asua ja “voitko pliis pliis esitellä teidän kämpän“. Ymmärrän täysin, joten täältä pesee. Toivottavasti tykkäätte! Suomenlinna, tuttavallisemmin Suokki, on asuinpaikkana (sekä toki muutenkin) todella spesiaali ja täytyy myöntää, että kiehtonut aina myös itseä, kun olen käynyt visiitillä täällä Helsingin helmessä. Useat kerrat olen taivastellut kauniita, ajan myötä juuri sopivalla tavalla “ränsistyneitä” taloja ohi kulkiessani. Hassuahan tässä on myös se, että nimenomaan tätä meidän nykyistä kotitaloa olen useat kerrat ihaillut ulkopuolelta ja miettinyt, millaisiahan tyyppejä ja tarinoita tuon puutalon seinät pitävätkään sisällään. Tuolloin en olisi tosin osannut edes aavistaa, että tulen itse myös kirjoittamaan tämän 160 vuotiaan puutalovanhuksen historiaa.
Ensimmäinen kosketus Suomenlinnaan turistiutta syvemmälle oli, kun tulin käymään joitain vuosia sitten ystävien ja nykyisten vuokranantajieni vappujuhlissa. Olin aivan suu auki puutaloidyllin kauneudesta, jossa asui tuohon aikaan ystäviäni kolmessa eri asunnossa. Kolusin kaikkien asunnot läpi ihmetellen ja mietin, miten onnekkaita tyyppejä he olivatkaan. Olen hengaillut muun muassa meidän nykyisessä olkkarissa sekä keittiössä shampanjaa juoden jo tuolloin tietämättä, että tulen tekemään samaa vuosia myöhemmin itse ihmisiä kestiten.
Ensimmäisen saarivapun jälkeen olen vieraillut Doritin luona kylässä useamman kerran. Dorit on siis true suokkilainen vuosien kokemuksella, myös maailman paras ja ihanin naapuri sekä ystävä. Mieleeni on jäänyt erittäin vahvasti eräs lämmin kesäilta, kun tulimme illan hämärtyessä kallioilta Doritin luokse teelle ennen kotiinpaluuta. Kuunneltiin musaa, fiilisteltiin elämää ja jotenkin kaikki oli todella hyvin tuossa hetkessä, vaikka oma elämä tuntui silloin luisuvan alamäkeen. Kuin tilauksesta samaisena iltana tuli kuin tulikin yksi kauneimmista koskaan näkemistäni auringonlaskuista. Juoksin vauhdilla lauttarantaan tuijottamaan, miten koko taivas värjäytyi ensin oranssiksi, sitten punaiseksi. Lopulta jäljellä oli vain haalistuneet värit sekä Helsingin kaupungin syttyneet valot veden toisella puolen. Mietin, miten lähellä ja samaan aikaan niin kaukana voikaan asua Helsingin ydinkeskustasta. Halusin tänne, pakoon kaupungin vilinää.
Hypätäänpäs ajassa eteenpäin viime kevääseen, tarkemmin ottaen huhtikuulle. Asuimme Kauniaisissa Janitan kanssa kämppiksinä, todella väliaikaisessa asunnossa. Vuokraelämää oli jäljellä enää alle pari kuukautta eikä pikku yksiön etsiminen keskustasta tuntunut hyvältä ratkaisulta, kun oli saanut maistaa rauhallista omakotitaloelämää. Eräänä aamuna instagramia selatessa vastaan tuli liian houkutteleva tarjous: Suomenlinnasta olisi vapautumassa tämä sympaattinen asunto vuokranantajieni muuttaessa isompaan. Mietin sekunnin: yksin en pysty tänne muuttamaan, mutta kiinnostaisikohan Janitaa? Janita varmaan jossain kiirepäissään vastasi joo ja minuuttia myöhemmin olin laittanut viestiä, että me halutaan tämä asunto sen enempää tietämättä, mitä tuleman pitää.
Ei varmaan tule yllätyksenä, että kämppä saatiin ja niin koitti muuttopäivä toukokuun lopulla. Ja jälleen hyppy eteenpäin, nykyisyyteen, kun Suokkielämää on kulunut puolisen vuotta. Alkuhuuma on laskenut jo jonkin aikaa sitten, mutta mun fiilis meidän nykyistä asuntoa tai tätä koko elämää kohtaan ei! On ihanaa asua vartin päässä Helsingin ydinkeskustasta, mutta silti aivan omassa rauhassa vailla mi-tään häiriötekijöitä, kuten melua tai kiirettä. Oikeastaan ei tunnu edes, että asuu Helsingissä saati kaupungissa. Mietin edelleen sitä yksinäistä hetkeä lauttarannassa pari vuotta sitten, kun haaveilin voivani katsoa kaupunkia tästä perspektiivistä ja miettiä olevani kotona. Miten hullua on, että elän juuri sitä elämää nyt.
Eniten esitetyt kysymykset saaressa asumiseen liittyen ovat millä kuljette sinne, kuinka myöhään illalla pääsee vielä kotiin, mitä jos myöhästyy viimeisestä lautasta ja onko siellä kauppaa? Suomenlinnaan kulkee vuoden jokaisena päivänä lautta useaan otteeseen päivässä. Näin talvella aikataulut ovat suppeammat, kuin kesällä, jolloin lauttoja menee parhaimmillaan vartin välein. Pakko myöntää, että jännitin talviaikataulujen muutosta etukäteen, sillä olen tottunut olemaan melko vapaa kulkuri: vuosikaudet asuin kävelyetäisyyden päässä kaikkialta, mitä ikinä ihminen voikaan tarvita ja olen kammoksunut ajatusta julkisten kulkuvälineiden orjana olemisesta. Nyt yli kuukauden verran näiden talviaikataulujen kanssa elettyäni voin todeta, ettei tämä ole yhtään niin kammottavaa tai pelottavaa kuin kuvittelin – elämää täytyy kylläkin suunnitella hieman tarkemmin, mutta muutenpa en ole juuri joutunut tekemään mitään muutoksia elämääni. Ja viimeinen lautta kulkee edelleen kello 2:20 Kauppatorilta tänne, kuten kesälläkin, joten sitä ei parane missata. Ellei halua kukkua Mäkkärissä/Kauppatorilla tai yöpyä hotellissa (been there, done that haha) ja katua seuraavana päivänä, että miksi piti sinnitellä niin viimetippaan illan riennoissa.
Niin ja tosiaan ruokakauppa löytyy myös saarelta ja sehän on aika idyllinen (idyllistä saa myös maksaa kallista hintaa) K-Market merenrannalla – kuinka usein sä pystyt kauppareissulla maitohyllyllä pyöriessä (jolla en itse kylläkään pyöri, hah) tuijottamaan niin kauas horisonttiin, kuin silmä kantaa ja katsoa alati vaihtuvaa merimaisemaa? Aika harvoin. No mutta Suokissa sekin on arkipäivää, mikä toisaalta on vähän harmi, kun tottuu ihan liian hyvälle 😀 Saarelta löytyy toki muitakin palveluita. Kesäisin on jos vaikka mitä ravintoloita, joista en puoliakaan edes tiedä vielä. Mutta myös näin talviaikaan. Meidän naapurissa sijaitsee muun muassa aivan ihana kahvila Cafe Silo, josta saa itsetehtyjä herkkuja uunituoreista sämpylöistä itsetehtyyn granolaan ja piiraisiin. Suosittelen poikkeamaan sisään, jos ootte täällä visiitillä.
Että kyllähän täällä kelpaa elellä, yhdessä Unescon maailmanperintökohtaista. Todella spesiaalia ja omalla kohdalla ainakin toistaiseksi vain väliaikaista, joten haluan nyt nauttia tästä niin paljon kuin vain suinkin voin ja myös jakaa teille elämää saarelta käsin. Seuraavassa osassa luvassa olisi meidän kodin esittelyä, joten pysykää linjoilla, jos teitä kiinnostaa päästä kurkistamaan sisään yhteen Suomenlinnan puutaloista.
Saan tasaisin väliajoin kyselyitä liittyen mun nielurisaleikkaukseen – esille nousee lähes aina samat kysymykset: millainen itse leikkauskokemus oli, kuinka kauan kesti toipua, mitä söin, riittikö kipulääkkeet jne. Tässäpä nyt siis koottuna kaikki mun vastaukset kaikille inohttavaan leikkaukseen joutuville (sekä muille uteliaille). Saan vasta nyt aikaiseksi koota ajatuksia yhteen, nimittäin tämä on ensimmäinen kerta kun palaan takaisin kokonaisvaltaisesti koko hommaan. Tässä vielä linkki aiempaan, toipumisen aikana kirjoitettuun postaukseen.
LEIKKAUS JA SEN JÄLKEINEN AIKA:
Menin leikkaukseen heti aamusta. Jännittyneenä kipitin ohjeiden mukaan ilmoittautumisen jälkeen oikeaan aulaan odottamaan, josta sain jatko-ohjeet eteenpäin. Kävin vaihtamassa mulle annetut sairaalavaatteet päälle ja siirryin odottelemaan omaa vuoroani (jonka kuulin olevani vasta muutaman tunnin päästä saapumisestani). Sain päättää haluanko rauhoittavia ja otin niitä, koska jännitys oli semi korkealla. Pian lääkkeet alkoivat potkimaan ja olo oli kieltämättä aika hassu. Musta tuntuu, että koska jouduin odottamaan sen verran kauan vuoroani, kerkesi lääkkeiden suurin vaikutus jo laskea ennen kun mut kärrättiin sitten lopulta leikkaussaliin. Ja huh, jos tähän asti oli jännittänyt semi paljon, niin leikkauspöydällä / millä lie tasolla (taisi kylläkin olla sama sänky missä mut sinne kärrättiin) maatessani hoitajien ja lääkäreiden hääriessä ympärillä sydän alkoi jyskyttämään ihan kunnolla. Onneksi koko tiimi ympärillä oli tsemppaava ja kannustava. Viimeiseksi lauseeksi ennen nukahtamista muistan sanoneeni jotain, että nyt kyllä tuntuu hassulta päässä… ja tsup.
Seuraava muistikuva on heräämöstä, kun hoitaja huhuilee mun nimeä ja kysyy vointia. Muistan vain, et mulla oli hirveä tarve kertoa vitsi. Ja jossain vaiheessa muistan miettineeni, et nyt tarvin kyllä puhelimen tänne heti, jotta voin taltioida tämän tilanteen muistoksi. Puhelinta en saanut, haha. Olin aivan kuutamolla! Hetken päästä tuntuvan ajan jälkeen mut kärrätään normi osastolle jatkamaan heräilyä.
Kun aloin taas olemaan tässä maailmassa, sain paljon jääpaloja, jäävettä ja mehujäitä syödäkseni. Olo oli yllättävän hyvä tuossa vaiheessa, eikä hyvien kipulääkkeiden ansiosta kurkussa tuntunut millään tavalla kipua. En muista enää miksi, mutta aloin jossain vaiheessa panikoimaan leikkausta jälkikäteen – yhtäkkiä syke nousi tosi korkealle ja sellainen paniikkikohtauksenomainen tunne kihosi kroppaan. Kerroin asiasta hoitajille, jotka ottivat homman hoitaakseen ja saivat mut onneksi rauhoittumaan aika nopsaa.
Makoilin Kirurgilla ehkä jonnekin klo 14-15 asti, kunnes kämppis tuli hakemaan mut pois. Olitpa minkä ikäinen tahansa, jokaisella leikkausesta palaavalla täytyy olla aikuinen noutaja sekä joku henkilö ensimmäisen yön yli. Mä kyllä itse suosittelen näin jälkikäteen mietittynä hommaamaan apukäsiä mahdollisuuksien mukaan useammaksi yöksi leikkauksen jälkeen, nimittäin omalla kohdalla olo oli välillä niin nuutunut ja kipeä, etten jaksanut tehdä oikein mitään muuta kuin nukkua ja popsia kipulääkkeitä säännöllisin väliajoin. Kuulin etukäteen paljon kauhutarinoita siitä, kuinka joillakin ei ole lääkkeiden ottaminenkaan meinannut onnistua. Itselläni ei missään vaiheessa tehnyt niin kipeää, etteikö lääke olisi helposti sujahtanut kurkusta alas (toisaalta olen kyllä lusinut niin monet angiinat ja kurkkukivut läpi antibiootteja popsien, että ehkä olen myös karaistunut). Paljon pahempi kokemus kivun osalta on ollut nielupaise, jolloin suu ei auennut montaa milliä enempää moneen päivään.
TOIPUMINEN (ENSIMMÄINEN VIIKKO)
Ensimmäiset päivät menivät tosiaan pitkälti nukkuen ja joitain sarjoja katsoen. Liikuin korkeintaan veskiin ja pakastimelle hakemaan jätskiä tai jääpaloja (joita olin varannut sinne etukäteen reilut määrät). Ruokavalio koostui pitkälti edellä mainituista asioista, sillä mitään karheaa tai liian kiinteää oli vaikea syödä. Pelkäsin myös, että haavat aukeaa jos liian ajoissa alan hötkyilemään syömisen suhteen. Siitä huolimatta alkuaika oli oikeastaan suhteellisen helppoa, eikä mitään suuria vastoinkäymisiä tullut. Mitä nyt jossain vaiheessa nälkä kasvoi kasvamistaan. Viidennen päivän kohdalla vanhempani tulivat Helsinkiin mua jeesimään: tekivät mulle soseutettuja ruokia, joita sitten vedin pillillä tai lusikalla miniannoksina kylmänä. Myös vauvojen hedelmäpilttiä tuli lipitettyä niin paljon, että tätä nykyä pelkkä pilttipurkin näkeminen kuvottaa. Toipuminen oli selkeästi ottanut askeleen eteenpäin, kun nyt ylhäällä pystyi olemaan jo yllättävän hyvin ja pelkkä makoileminen alkoi pitkästyttämään. Käväsin jopa näyttämässä Suomenlinnaa vanhemmilleni rauhallisen kävelyn merkeissä sekä hakemassa kaupasta pari tikkaria imettäväksi (teki sikana mieli karkkia). Liekö nuo kaksi asiaa yhdessä tai jompi kumpi yksin aiheuttivat seuraavana päivänä todella ikävän herätyksen: kurkku alkoi vuotaa ihan hulluna!
JÄLKIVUOTO
Olin koko ajan tähän asti ollut todella tarkka siitä, etten varmasti itse aiheuta jälkivuotoa liian aikaisella rehkimisellä tai karkeiden ruokien syönnillä, mutta siitä huolimatta jälkivuoto sattui just mulle. Karma kenties asialla.. Tai se fakta, että aikuisista n. 15% saa valitettavasti jälkivuodon nielurisaleikkauksen jälkeen. No anyways, tuo aamu on valehtelematta jäänyt mieleen yhtenä pelottavimmista koko elämäni aikana. Kotiin saaduissa ohjeissa neuvottiin tarkkailemaan tilannetta kymmenen minuutin ajan, mikäli kurkusta alkaa vuotaa verta. Kuulemma jääpala suuhun ja joku kylmäpussi kaulaan tai niskalle. Itse tajusin heti, että meikän kohdalla vuoto oli niin voimakasta alusta asti, ettei pari jääpalaa varmasti saisi sitä tyrehtymään. Onneksi oli kämppis kotona, joka soitti ambulanssin ja veri-/lääkärikammoisena sai jostain kummasta rohkeutta tulla mun tueksi kylppäriin. Mä olin tottakai ihan paniikissa ja päässä pyöri tietysti ne kaikista pahimmat skenaariot. Koska me asutaan Suomenlinnassa, jännitti myös se, miten nopeaa ambulanssi tulee paikalle. Ja nyt tiedoksi, että nopeampaa kuin varmaan missään muualla: n. 3 minuutin kuluttua puhelinsoitosta ensihoitajat kiipesivät portaita asuntoomme ja ottivat mut hoitaakseen. Verta kirjaimellisesti ryöppysi koko tämän ajan suusta ja ehkä inhottavinta oli se, kun veri hyytyi nieluun niin, että oli vaikea hengittää. Ensihoitajien ohjeesta yökin sen heti pois, jotta henki pääsi kulkemaan mahdollisimman vaivattomasti. Aloin hieman rauhoittua tässä vaiheessa, kun tajusin, että nyt musta kyllä pidetään hyvää huolta. Hyvä niin, sillä sydän oli pumpannut verta ulos melkoisella tatsilla, enkä tiedä miten kauan olisin jaksanut samalla menolla.
Ei muuta kuin ambulanssiin, tippa kiinni käteen ja tunnelin kautta meren ali oksennuspussi suun edessä takaisin Kirralle, jossa pääsin lähes samantien operoitavaksi. En tiedä (enkä tiedä haluanko tietää) paljonko menetin verta yhteensä, mutta lääkärin mukaan vuoto oli poikkeuksellisen runsas. Onneksi saivat paikannettua vuotokohdan verta pulppuavasta nielusta ja poltettua reiän umpeen. Tästä alkoi ihan uusi vaihe meikäläisen toipumisessa. Olin aivan naatti menetettyäni verta sen verran paljon, että makoilin sairaalassa puoleen päivään asti, ennen kuin hirveän säädön jälkeen pääsin takaisin Suomenlinnaan (kukaan ei tiennyt miten tänne pääsee sairaalakuljetuksella, sillä yksin en olisi saanut matkustaa. Loppujen lopuksi päädyin lauttaan yksin keskellä kesähellettä kaikkien turisten keskelle ja kirjoitin puhelimeen valmiiksi mikä on, jos olisin yhtäkkiä saanut uuden jälkivuodon tms).
Sairaalasta palattua olin koko ajan huolissani uudelleen iskevästä jälkivuodosta. Pelotti ihan sikana, enkä uskaltanut syödä yhtään mitään muuta kuin täysin nestemäisiä asioita seuraavan viikon parin ajan. Minusta tuli todella fanaattinen asian suhteen ja vähän väliä luulin nielun vuotavan jälleen, josta syystä olin koko ajan peilin edessä tarkastamassa tilannetta. Ja itseasiassa noin kahden viikon kohdalla eräänä päivänä maistoin jälleen veren suussani – siellä oli (onneksi) pieni suonenpää tullut esiin ja verta vuosi hieman. Söin varmaan kilon verran jääpaloja tyrehdyttääkseni vuodon. Tällä kertaa jääpalat auttoivat, eikä toista lääkärireissua tarvinut suorittaa. Onneksi. Öisin oli ahdistavinta.
TOIPUMINEN VIRALLISEN SAIRASLOMAN PÄÄTYTTYÄ
Kun mulle alunperin joka paikassa sanottiin, että toipuminen ottaa noin pari viikkoa elämästä (ja moni ihminen ympärilläni tietämättä todellisuutta kertoi toipumisen olevan ohi tsuitstait), olin täysin varautunut kahteen viikkoon, mutten juurikaan siitä eteenpäin – kirjaimellisesti myöskään: duunihommat oli pakko aloittaa jälleen vaikka olo ja nielun tila oli kaikkea muuta kuin toipunut. Yleensä valkoiset, leikkaushaavojen tilalle muodostuvat peitteet alkavat irtoamaan ensimmäisen viikon jälkeen leikkauksesta, jolloin myös jälkivuodon riski on suurin. Ja niin kauan kun peitteitä on nielussa, myös ilmeisesti jälkivuoto on mahdollista. Noh, itsellänihän oli peitteitä nielussa vielä kolmannen viikon loppupuolellakin. Olin super varovainen kaiken suhteen. Tässä vaiheessa olin kyllä alkanut syömään myös kiinteämpää ruokaa, tosin mitään kovin karheaa ei ollut miellyttävää niellä. Henkinen puoli oli todella kovalla koetuksella, sillä olin aivan loppu koko hommaan. Suurin harmitus iski tosiaan silloin, kun tajusin leikkauksesta kuluneen jo reilusti yli kaksi viikkoa, mutten edelleenkään pystynyt täysin normaaliin elämään. Tästä oppineena voin kaikkia leikkaukseen joskus joutuvia valistaa sen verran, että muistakaa näiden asioiden olevan tosi yksilöllisiä: toiset todella paranevat parissa viikossa, toisilla se saattaa ottaa useampia viikkoa, jopa kuukausia (kuten mulla).
SYÖMINEN JA JUOMINEN NIELURISOJEN POISTON JÄLKEEN
Kuten jo olen kirjoittanut, ensimmäisiin viikkoihin syöminen on käytännössä mahdotonta, mutta itselläni vielä kuukausi leikkauksen jälkeen tietyt ruoat olivat ikävän tuntoisia. Liian isot suupalat eivät tulleet kuulonkaan, saati sitten kovat tai karheat ruoat. Jokaista suupalaa siis tuli jauhettua ihan huolella (mikä nyt ei varmasti tekisi pahaa noin yleisesti ottaenkaan), jotta nielaiseminen oli helpompaa. Kurkku tuntui ikään kuin kireältä, ehkä johtuen uudesta muodostuneesta arvesta, ken tietää.
Juominen oli alusta asti erilaista, sillä nielun anatomia muuttuu täysin. Ei ihme, kun ajattelee sen niin, että noin golf-pallojen kokoiset risat, jotka ovat olleet suussani koko elämän, ovat yhtäkkiä poissa ja tilaa siis varmaan tuplaten. Nesteet tuntui aina alkuun menevän henkeen, ja meninkin helposti. Jokaisella nielaisulla täytyi kiinnittää erityistä huomiota, miten sen tekee. Tuntui tosi hurjalta ja jopa vähän pelottavalta kun niin perusjuttu ei ollutkaan yhtäkkiä yhtään perus. Tätä kesti myös yllättävän pitkään ja vasta nyt tuntuu, että alan olemaan täysin tottunut uuteen ”tekniikkaan”, haha.
Toipumisen aikana kuulin useammalta leikkauksen läpikäyneeltä, kuinka ruoka maistui heidän mielestään eriltä kuukausia leikkauksen jälkeen. Mietin silloin, että no ei kyllä mun mielestä, mutta väärässä olin. Kaikki makea, joista eritoten sukaa, ei maistu todellakaan niin hyvältä kuin ennen! En tiedä mikä siinä on, mutta en ole nauttinut herkuista läheskään niin paljon enää kuin ennen, koska niiden maku on erilainen. Luulin alkuun suklaan olevan huonoa tai jotain (oltiin siis Italiassa, kun ekaa kertaa pystyin taas syömään herkkuja, ja kuvittelin sen olevan vain maakohtainen juttu). Nyt pari kuukautta myöhemmin en huomaa enää niin merkittävää eroa, tai sitten olen vaan tottunut nykyiseen. Tosin suklaassa on edelleen joku jännä makuero entiseen verrattuna. Ehkä ihan hyvä niin. Olen syönyt huomattavasti vähemmän herkkuja.
TÄSSÄ VIELÄ RUOAT, JOITA MÄ KOIN PARHAAKSI SYÖDÄ:
Nuudelipaketin liemi kylmänä
Mummonmuusi reilulla voilla ja runsaalla vedelle vellimäisessä muodossa (myöskin kylmänä/haaleana)
Proteiinivanukkaat (näistä tosin kertyy ärsyttävää limaa, josta syystä en jaksanut syödä kovin usein ko. tuotteita)
JÄÄTELÖ!!
MUUTTUIKO ÄÄNI LEIKKAUKSEN JÄLKEEN?
Alkuun puhe oli todella puuromaista pitkään, eikä se tullut itselleni yllätyksenä. Jossain vaiheessa toipumisen ollessa jo semi hyvässä vaiheessa, aloin saamaan Instagramissa viestejä siitä, miten kuulostan hieman eriltä kuin ennen. Se tuntui kieltämättä pahalta, sillä olin uskotellut itselleni, ettei oma ääneni ole muuttunut ollenkaan. Myöskään päivittäin mun kanssa olleet ihmiset eivät sitä tietenkään olleet huomanneet ja kun heiltä kyselin kuulevatko he jotain outoa, vastaus oli aina ei. Mutta jouduin pian myöntämään itselleni, että kyllä se vain näin oli, eikä mun ääni todella kuulostanut enää ihan samalta, kiitos vanhojen videoiden joissa puhun. Tosin kurkku oli todella pitkään leikkauksen jälkeen turvoksissa ja tukkoinen, joten ei ihme, jos äänikään ei ole niin kirkas.
Nyt, kun leikkauksesta on neljä ja puoli kuukautta, ei turvotusta tai tukkoisuutta enää juurikaan ole (joitain päiviä lukuunottamatta), myös ääni on alkanut olemaan normaalimpi. Mutta edelleen kun vertaan sitä vanhoihin videoihin, kuulostan eriltä. Nyt kuitenkin sanoisin tapahtuneen muutoksen olevan askel parempaan, sillä mun ääni on ollut oudolla tavalla mongertava ennen! Saan samanlaisen äänen aikaan painamalla sormilla kurkunpäästä. Tämä puhukoot puolestaan.
NIELURISALEIKKAUS FUN FACTS:
Laihduin toipumisproessin aikana vaivalla alkuvuodesta treenaamani noin kymmenen kiloa, sillä en voinut syödä mitään järkeviä safkoja ensimmäiseen kolmeen viikkoon
En aivastanut ensimmäiseen 4 viikkoon yhtäkään kertaa, sillä olin kuullut kauhutarinoita aukeavista leikkaushaavoista aivastuksen takia (pinnistelin kaikin voimin niitä vastaan, pikkurilliä puristelemalla ja kynsien alle painamalla)
Ensimmäisen viikon aikana käytin netistä löytyvää sanelulaitetta puhumaan puolestani (tästä riitti naurua muille vielä viidentenäkin päivänä)
Toipumisen alkuvaiheessa päivän aikana kuluin helposti yli 20 jäätelöä
Herätyskello muistutti 4 tunnin välein lääkkeen ottamisesta koko kuurin ajan (myös yöllä)
SUMMA SUMMARUM
Mun mielestä nielurisaleikkaus on todella henkisesti ja fyysisesti rankka leikkaus, vaikka kuuluukin yhteen yleisimmistä kirurgisista toimenpiteistä. Ihmisillä tuntuu olevan mielikuva vain jostain oman sisaruksen lapsena tehdystä leikkauksesta, jolloin toipuminen on tapahtunut yks kaks muutaman päivän jäätelökuurin jälkeen. Myös mä sain kommentteja mun toipumisen aikana (sekä sen jälkeen) kuinka kuulostan huomiohuoralta tai niuhottajalta, sillä ”ihmiset käy läpi syöpiä ja paljon pahempiakin juttuja ja sä jaksat vaahdota yhdestä nielurisaleikkausesta”. Näille kaikille kommentoijille haluaisin sanoa vain, että tämä yks nielurisaleikkaus sattuu olemaan ihan helvetinmoinen kokemus mitään muita vakavempia toimenpiteitä/sairauksia vähättelemättä. Pelkäsin kuolemaa useampaan otteeseen toipumisen aikana ja toipumisen jälkeen käteen jäi traumoja sekä painajaisia (joita nään viikottain), kiitos järkyttävän jälkivuotokokemuksen. Tällaisia viestejä on tullut myös muilta leikkauksen läpi käyneiltä yllättävän paljon, josta syystä uskon entistä vahvemmin siihen, että koko toimenpidettä vähätellään yleisesti ihan liikaa.
Nyt jos olet yksi niistä, joille ”arpaonni” on osunut kohdalle eli olet menossa nielurisaleikkaukseen ja luit juuri äskeisen postaukseni, pahoittelut inhorealistisesta tekstistäni. Lohdutukseksi voin sanoa sen, että kyllä siitä toipuu vaikka se aikaa ottaankin! Kunhan malttaa rauhassa vain toipua. Ja kaikki tämä varmasti on parempi vaihtoehto, kuin krooniset angiinat/nielutulehdukset/paiseet kurkussa koko loppuelämän ajan. Eli siis olen tyytyväinen kyllä itse, että leikkauksessa kävin vaikka se paskaa olikin.
