Photos by Janita Autio

Miten menee?

Siis ihan hyvin periaatteessa, vähän syysmasista. Tai no niin…

Haluaisin luoda jotain kaunista, iloista tekstiä mutta syystä tai toisesta sormet kulkevat väkisin näppäimistöllä diippejä aiheita hapuillen. Olen aloittanut ja kumittanut tätä alkua useampaan otteeseen, sillä en tiedä mistä aloittaa.

Kulunut kesä oli minulle yhtä aikaa todella antoisa, mutta myös yksi elämäni raskaimmista: oli kivoja pippaloita, mukavia mökkireissuja, täydellisen rentoja iltoja merenrannassa. Oli naurua, iloa, mutta myös paljon ahdistusta ja alakuloisuutta. Yksinäiset hetket olivat tuskallisia. Tunsin sisälläni suurta ahdistusta, enkä halunnut olla yksin tai ylipäätään liikkua yksin missään. Hetkittäin mieli oli niin matalalla, etten tiennyt miten päin olla, jotta olo helpottaisi. Lähdin pakoon tätä olotilaa aina kun pystyin. Kämpällä ei tullut ihan hirvittävästi vietettyä aikaa. En halunnut (enkä pystynyt) kohdata todellisia fiiliksiäni. Onnistuin. Onnistuin lykkäämään sisälläni myllertävät ajatukset vain kauemmas olettaen, että ne jollain maagisella tavalla katoaisivat olemasta ja elämä alkaisi jälleen hymyilemään kunhan aikaa kuluu tarpeeksi. Nyt kun kesä on ohi, kaikki horisontissa siintävät reissut ja sitten kun -asiat mukaan lukien myös takana, jäljelle on jäänyt möykky muistoja ja tunteita. Juttuja, jotka siirsin tieltäni kuukausia sitten.

Kun kirjoitan tätä postausta, hakkaa sydämeni tuhatta ja sataa. En oikein osaa sanoa miksi. Kai pelkään avata sydäntäni näin julkisesti. Veikkaan myös, että sisältä pääsee ulos sellaisia asioita, joita en edes itse ole tajunnut siellä olevan. Kirjoittamisen terapeuttinen voima on kuitenkin niin hämmentävä, että aion jatkan näpyttelyä sen sijaan että paiskaisin läppärin kiinni ja purisin hammasta taas seuraavat päivät. Ehkä jopa viikot.

Olen kamppaillut viime kuukausina itselleni isojen ja merkittävien asioiden äärellä. Ilmoilla on ollut seksuaalisuuteen, uskoon, ihmissuhteisiin ja kaikkiin tällaisiin “pieniin” elämän kokoisiin asioihin liittyviä kysymyksiä. Olen ollut välillä pihalla kuin käki sen suhteen kuka olen ja mitä haluan. Välillä muka jotenkin selvillä vesillä, kunnes jälleen tulee alamäki. Pihalla myös omien tunteitteni kanssa. Olen menettänyt, mutta myös toki saanut ihania asioita, joista olen kiitollinen. Mutta kun isompi ympyrä on vinksallaan, ei mikään kiva juttu tunnu kivalta pidemmän päälle. Raskainta tässä kaikessa on ollut, kun en ole uskaltanut puhua ystäville (tai kenelle muullekaan) täysin avoimesti omista olotiloistani. Olenhan se hymypoika, joka aina nauraa ja heittää läppää. Habitukseeni ei kuulu alakuloisuus tai murjottaminen. Totta kaikki: ihmisten ilmoilla ollessani en pysty (enkä osaa) tuomaan pahaa oloa ulos, sillä en halua sen vaikuttavan ilmapiiriin tai muihin ihmisiin. Olen oppinut hymyilemään, vaikka sisällä risoisi ja pahasti. Hyvä vai huono juttu – en tiedä. Olen myös kuvitellut, ettei minulla ole varaa avautua, koska olen saanut kokea niin paljon hyviä asioita elämässäni viime aikoina. Eiväthän minun onglemat myöskään ole mitään verrattuna tuon ja tuon ongelmiin. Siksi olen vaiennut.

Kun astuin Kreikan reissun jälkeen sisään ulko-ovestani, tupsahtivat kaikki aiemmin haudattuna olleet ajatukset takaisin tajuntaani. Jokainen asia kämpällä muistutteli menneestä. Päässä myllersi. Kaivauduin peiton alle, enkä noussut sieltä pariin päivään. Pistin kaiken syksyn piikkiin, vaikka todellisuudessa tiesin syksyn olevan vain pieni osa omaa pahaa oloa. Takana oli kauan odotetut ulkomaanmatkat ja huolettomat hetket auringon alla. Olin takaisin oikeassa todellisuudessa, enkä voinut tuudittautua siihen, että kohta pääsisi taas pakoon ajatuksia toiseen maahan taikka toiselle mantereelle. Sattui. En olisi halunnut kohdata todellisuutta.

Jos voisin päättää, kääntäisin heti uudelle aukeamalle elämässäni, mutten ihan vielä tiedä kuinka se tapahtuu. Toivon, että tämän epämääräisen blogiin raapustamisen ansioista olisin edes vähän lähempänä uutta. Haluan jo todella päästää irti tietyistä asioista, joita olen kantanut mukanani pitkään. Haluan sanoa heipat ja toivottaa hyvää jatkoa. Jatkaa itse nokka pystyssä oman arvon tuntevana eteenpäin. Mutten pysty. Vielä. Tämä elämä on kyllä ihme peli, eikä sen kiemuroista ota ikinä selvää…

EDIT: Kirjoittaminen / asioiden ääneen sanominen tosissaan auttaa, nimittäin nyt reilu vuorokausi tämän tekstin kirjoittamisesta mieli on paljon kirkkaampi. Ihmiset: uskaltakaa puhua ääneen omista tunteistanne!