Photos by Janita Autio, Viena K, Jenni/Pupulandia and Anna

Olen alusta asti halunnut pitää blogin mahdollisimman aitona paikkana, jonne pystyn purkamaan päässä pyöriviä ajatuksia pinnallisimmista asioista diippiin shittiin. Pääosin kirjoitan positiivisista jutuista, mutta jos mielessä pyörii ainoastaan kasa negaa, niin annan tulla sen mitä tulee. Toissapäivänä oli tällainen hetki ja kuten ehkä huomasitte, kirjoitin just miltä silloin tuntui. Kiitos äärettömän paljon kaikille tuesta. <3 Kyllä se niin on, että muiden tsempit ja viisaat sanat saavat mielen nousemaan korkeammalle. Nyt on jo parempi fiilis.

Tosiaan, kuluneet viikko-pari ovat olleet varsin alakuloisia: syysahdistus yhdistettynä omiin tunnemylläköihin ja työstressiin saivat pääkopan aika jumiin. Monta mahtavaa juttua ja hetkeä on mahtunut näille alakulon päiville, joista niistä olen vilpittömästi nauttinut – sen hetken. Normaalista olotilasta poiketen olo on ollut pääosin apaattinen. En ole saanut otetta oikein mihinkään. Pikkiriikkisetkin asiat, kuten muutaman astian tiskaaminen tai postin siirtäminen pois oven edestä on jääneet tekemättä. Töissä ollessa olen unohdellut asioita. Kroppa ja aivot ovat vissiin hieman ylikuormittuneet ja se kostautuu ikävällä tavalla. Nyt voin kuitenkin jo sanoa elämän alkaneen näyttää parempaa puoltaan. Mulla on maailman parhaat ystävät ja niin mukavia juttuja luvassa, että väkisilläkin mieli kohenee. Onneksi näin! Ja onhan tämä syksy/alkava talvi sellaista aikaa, että helposti mieli painuu maahan oli asiat kuinka hyvin tahansa.

Heitin tähän postaukseen viimeaikaisten alakuloisuuksien vastapainoksi oikein priimaa kamaa – erittäin onnistuneita “Arttu, mitä teet” -kuvia. Tykkään etenki noista toisiksi ylimmäisista kuvista: vasemman puoleisesta en osaa sanoa mitään ja oikealla olevassa olen kai juuri teleportannut kuvauksiin. Entä mites tää yksi kävelevä kolmio? Tiedätte kyllä mitä noista tarkoitan… 😀 Aina ei vaan lähde! Mukavaa loppuviikkoa peeps!

Miehethän ei tunteista puhu. Näin ajatellaan, mutta se on täyttä paskaa. Tämä mies ei ole, eikä halua olla yksi niistä kivisydämistä, joka pitää kaiken sisällään ja salaa itkee itsensä uneen. Siksi sanon sen suoraan: ahdistaa niin, että on huono olo! Sisällä risoo ja puristaa. Miksi sitä onkin niin tyhmä, että antaa sellaisille tunteille valtaa, jotka on jo kertaalleen selätetty ja huonoiksi todettu. Kai tässä, kuten monessa muussakin asiassa olen ns. “kantapään kautta” -ihminen… Lohdullista on se, että suunta on vain ylöspäin ja pohjalta pystyy ponnistamaan. Ja onnea on ystävät, jotka jaksavat kuunnella ja auttaa. Kyllä tämä tästä! Ei ehkä sormia napsauttamalla, mutta ajan kanssa.

Peace!