Vuosi 2018. Tuhannen vuoristorata, sanoisin. Tämä vuosi oli mulle yksi raskaimmista ja parhaimmista yhtäaikaa. Alkuvuosi on mennyt sellaisen sumun peitossa, että välillä tuntuu kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Kun hieman uskaltaa raottaa sitä sumuverhoa, joka edelleen tälläkin hetkellä saa aikaan kipristyksiä vatsanpohjalla, alkaa esiin paljastua vaikka jos mitä muistoja, tunteita ja hetkiä. Niin paljon raastavia ja kipeitä juttuja, mutta myös ihan sikana huikeita muistoja! Vastapainona sumuisalle alkuvuodelle on yksi elämäni parhaista syksyistä. Elämä on siis heitellyt todellakin vuoristoradan lailla niin ylä- kuin alamäkeenkin. Aloitetaanpa niistä hyvistä:
Mä pääsin reissaamaan enemmän, mitä olen koskaan reissannut kahdentoista kuukauden aikana. Yhteensä 16 ulkomaanmatkaa, mikä on aikamoinen määrä. Jokainen matka on ollut omalla tavallaan huikea ja jokaisesta matkasta olen äärimmäisen kiitollinen. Täällä Kanadassa broidi just eräänä päivänä kertoi, miten olen ihan nuoresta asti haaveillut, että joskus vanhempana pääsisin näkemään maailmaa oman työni kautta. Ja tässä sitä nyt ollaan, monen monta työmatkaa sekä kokemusta rikkaampana. Hassua, että tähän pisteeseen ollaan tultu kuin vaivihkaa, enkä ole osannut nähdä tilannetta nuoren Artun silmin.
Kävin viidessä uudessa maassa: Vietnam, Sveitsi, Slovenia, Itävalta sekä Latvia, joista etenkin nuo Keski-Euroopan maat saivat haukkomaan henkeä. Päällimmäisenä mieleen nousee kapeat, mutkittelevat vuoristotiet Alpeilla, joita pitkin kruisailtiin menemään ikkunat auki, tukka hulmuten reissulauluja hoilaten. Muutenkin meidän kesän road tripit (joita tein yhteensä kolme kappaletta) ovat jääneet mieleen kyllä ikihyviksi! Muutama muu mieleenpainuva tilanne on ehdottomasti aivan hullu vuorokauden mittainen Nellyn matka Cannesiin mahtavalla Suomi-porukalla, Grindelwaldin kylän läpi tallustelu Sveitsissä lämpimän illan vaihtuessa yöhön, sekä koko parin kuukauden takainen Thaimaan reissu yhdessä Janitan, Vilman ja Laurin kanssa. Näitä ja monia muita hetkiä tulen muistelemaan vielä pitkään.
Tästä päästäänkin seuraavaan vuoden kohokohdista: tutustuminen uusiin mahtaviin ihmisiin. Tuntuu hullulta, mutta juurikin Vilmaan (jota kautta myöhemmin Lauriin) olen tutustunut vasta helmikuussa, kiitos Thaimaan Turistiministeriön ja Qatarin yhdessä järkkäämän pr-matkan Thaimaan auringon alle, jonne suuntasimme Vilman kanssa toisiamme sen paremmin tuntematta. Thaimaa ei jäänyt viimeiseksi yhteiseksi matkaksi, vaan olemme sen jälkeen henganneet viikottain (plus useamman matkan ajan) neljän hengen poppoolla Vilman, Laurin ja Janitan kanssa. Yhteinen Whatsapp-ryhmä ilmoittaa olemassaolostaan päivittäin silloinkin, kun emme ole samoilla kulmilla. Tuntuu, kuin olisimme tunteneet jo vuosikaudet.
Podcast. Aloitimme Vienan kanssa No filter -podcastin juuri parahiksi silloin, kun mä voin kaikista huonoiten. Siksi en meinannut edes alkuun muistaa että sekin tapahtui vasta tänä vuonna. Mutta kyllä: studiolla on tullut ravattua ahkerasti (vasta) toukokuusta asti ja mikkiin höpöttely on ollut ihan super kivaa! Mikä parasta, kuuntelijoiden vastaanotto on ollut aivan huikea. Positiiviset ja kannustavat kommentit ovat tuntuneet erityisen tärkeältä siksi, että olemme molemmat Vienan kanssa antaneet paljon itsestämme, jotta samanlaisissa elämäntilanteissa olevat ihmiset pystyvät samaistumaan ja parhaimmassa tapauksessa saamaan vertaistukea meidän juttujen kautta. Kiitos siis teille kaikille! Vuodesta 2019 tulee podcastin osalta vieläkin mahtavampi.
Hypätäänpä ajassa reilusti taaksepäin. Kaikki sai alkunsa jo viime vuoden puolella, tänä vuonna hommat vaan eskaloituivat ihan kunnolla. Keväällä 2017 erosin. Elämä tuntui ensimmäistä kertaa ylitsepääsemättömältä. Tsemppasin itseäni kuitenkin todella paljon ja sain kuin sainkin huteran korttipinon kasattua jotenkuten kokoon. Pian alkoi pino yksi kortti kerrallaan sortua, mikä ilmeni elämässäni fyysisinä oireina – kuvioihin tuli ensimmäistä kertaa mukaan kamppailut viikottaisten paniikkikohtausten ja rytmihäiriöiden kanssa. En osannut yhdistää lankoja toisiinsa, enkä tiennyt mistä kiikasti.
Palasin takaisin aikaisempaan parisuhteeseen ja fyysiset oireet vähenivät. Hetkeksi. Suuri työmäärä, sen huono organisointi ja siitä koituva stressi saivat kuitenkin oireet jälleen voimistumaan alkuvuodesta 2018. Koko kevät olikin yhtä kamppailua mielen ja kehon kanssa. Pahinta oli, etten edelleenkään osannut yhdistää palikoita toisiinsa ja luulin olevani vain liian herkkä. Iltaisin nukkumaan mennessä säpsähtelin hereille tukehtumisen tunteeseen, päivisin töitä tehdessä sydän päätti pistää rytmin totaalisen sekaisin. Elin täysin näiden henkisten ja fyysisten oireiden ehdoilla ja se oli ihan järkyttävää. Kiitos äidille, joka jaksoi jokaisen paniikkipuhelun, jonka soitin ihan vain varmuudeksi, jos sattuisi käymään niin että henki lähtee. Kiitos myös Janita, joka tuli yövieraaksi tai otti luokseen, kun omat olotilat menivät liian hankaliksi. Ei varmaan tarvitse enempään selittää, jotta ymmärrätte tilanteen vakavuuden. Näin jälkikäteen miettiessä tulee ihan kylmät väreet itsellekin, kun tajuaa kuinka huonossa jamassa olen ollut…
Tätä kauheutta jatkui oikeastaan koko kevään. En ollut enää se sama energinen Arttu, vaan koko ajan varpaillaan peläten muljahduksia, puutuneita raajoja, outoja olotiloja kropassa sekä kuolemaa. Kaikkea ja kaikkialla. Myös kaikilla niistä huikeista reissuista, joita sain kokea. Moni matkoista onkin näin jälkikäteen mietittynä sumun peitossa. Ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin myös jättäytymään pois tapahtumista ja tilanteista, sillä psyyke ei kestänyt mitään stressaavaa. Olin aivan pyörällä päästäni.
Loppukeväästä kaikki kuukausia pinnan alla velloneet ongelmat purkautuivat tulivuoren lailla. Kroppa sanoi itsensä irti, uuvuin totaalisesti ja samaan syssyyn, kaiken kukkuraksi, tuli ero. En ole eläissäni ollut niin huonona. Onneksi olin aiemmin tajunnut tyhjentää kalenterin koko kesän ajalta. Oli aika keskittyä itseensä.
Niin hullulta kuin se kuulostaakin, niin olen jollain tapaa kiitollinen kaikesta tapahtuneesta, sillä nyt osaan todella arvostaa omaa terveyttä (niin henkistä kuin fyysistäkin) sekä tiedän omat rajani paljon aiempaa paremmin. Fyysiset oireet loppuivat lähes kokonaan kesäkuun jälkeen, kun sain totaalisen paussin ihan kaikesta. Mennyt syksy onkin tuntunut erityisen kivalta siksi, että olen voinut jälleen elää normaalia elämää ilman jokapäiväisiä paniikkikohtauksia tai sydämen tykytyksiä. Ilman inhottavia tuntemuksia, joita luulin kuukausien ajan normaaliksi, oman mielen luomiksi olotiloiksi. Tuntuu, kuin olisin saanut revittyä kehon ympärille pyöritellyn kelmun auki ja hengittäminen luonnistuu jälleen ilman paineen tunnetta rintakehällä. Menneet tapahtumat ovat käynnistäneet liikenteelle koko elämän mittaisen itsensä huolehtimisprosessin.
Olen super fiiliksissä myös siitä, että olen vihdoin saanut aloitettua urheilun (vaikkakin erinäiset sairastumiset ovat koittaneet pysäyttää meikäläisen urheiluintoa ihan huolella). Fyysisestä kunnosta huolehtiminen todella vaikuttaa myös pääkopan toimintaan, puhumattakaan siitä, miten paljon iloa tulee kun näkee jo pieniäkin tuloksia kropassa (ihan vain leuhottaakseni, että paino on noussut melkein kymmenen kiloa kesän jälkeen ja se jos joku on mulle iso juttu!) Jospa kesä 2019 olisi vihdoin meikäläisen rantavuosi, heh 😉
Mutta että sellainen vuosi 2018 noin niinkuin erittäin suurpiirteisesti. Linnanmäen puuvuoristorata ei tunnu missään tämän rinnalla. Tätä nykyä olen taas huomattavasti viisaampi monessa mielessä kuin hypätessäni vuodenvaihteessa mukaan kuluneeseen hullunmyllyyn. Nyt olen todellakin valmis vastaanottamaan uuden, toivottavasti kaikilta osa-alueiltaan paremman vuoden. Mulla on muutamia suunnitelmia ja lupauksia itselleni, joita kohti aion pyrkiä. Haluan eritoten keskittää paukkuja pitkään haaveilemiini asioihin ja katsoa muutamat kortit. Tällä hetkellä tiedossa on jo parikin huikeaa muutosta, mutta niistä lisää myöhemmin.
Ei muuta, kuin oikein mahtavaa ja ilontäyteistä vuodenvaihdetta kaikille!
Pakko kysyä, miksi ihmeessä matkustat noin paljon? Maaliskuussa “tiedostit” lentämisen epäekologisuuden, ja silti matkustit enemmän kuin koskaan ennen. 16 ulkomaanmatkaa, joista suurin osa lentämällä, ja useampi kauas. Miten tuota voi enää perustella?
Olen kuullut että kaipaat “positiivista lähestymistapaa” tähänkin asiaan. Minä kaipaan perusteluja. En tiedä mihin päänsilittely kohdallasi auttaa.
Ensinnäkin moni reissuistani on ollut jo alkuvuodesta asti selvillä, toiseksi eihän tätä voikaan perustella mitenkään. Eikä minulla ole tarvetta alkaa perustelemaan muuten kuin hedonistisuudella. Kuten kirjoitin lentopäästöpostauksessa, en ole vielä valmis lopettamaan lentämistä liian suuren näkemisenjanon takia ja itse koen, että niin kauan kun valtio tai joku muu korkeampi taho ei puutu asiaan esimerkiksi verottamalla (mikä pitäisi nyt todella saada kehiin), ei lentämiseen tule muutosta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö itse asiaa miettisi – kyllä mietin ihan eri tavalla kuin aiemmin. Olen alkanut hyvittämään jokaisen lentämäni matkan ja mielestäni tämä tulisi olla pakollinen homma ihan kaikille, jotka rahaa pystyvät lentoihin laittamaan. Mä en ainakaan omaa niin hyvää itsekuria, että pystyisin lopettamaan jonkun asian kuin seinään, eikä se ole tärkeintä, vaan se, että tajuaa tekojensa vaikutukset ja sitä myötä edes sitten pikkuhiljaa tekee parempia päätöksiä ja ratkaisuja valinnoillaan. Itselläni on monella eri osa-alueella petraamista, ei pelkästään lentämisen kohdalla, mutta olen petrannut useammalla osa-alueella paljon vaikka nyt sitten vuoden takaiseen verrattuna. Ja koko ajan mennään eteenpäin.
Ja mikä tulee tuohon positiiviseen lähestymistapaan, niin olen muistaakseni puhunut ko. asiasta yleisellä tasolla (lihansyönnin lopettaminen/vähentäminen, kierrättäminen, lentämisen lopettaminen/vähentäminen jne.). On aina helppoa osoitella sellaisia ihmisiä sormella, jotka eivät ole “samalla levelillä” kuin itse, mutta ketä se auttaa? Osoittelu ei ainakaan saa niitä ihmisiä liikauttamaan omia tapojaan mihinkään suuntaan, jotka ovat tottuneet elämään tietyllä tapaa ja suhtautuvat muutoksiin ennakkoluuloisesti. Ja niitä ihmisiä riittää.. Monille kun tulee osoittelusta päinvastainen reaktio ja mielestäni tällä tavalla mennään metsään. Eli positiivisuutta kehiin näissä hommissa, koska suurten massojen pienistä teoista on hyvä lähteä liikenteeseen ja sitä mukaa toivottavasti ihmisistä tulee koko ajan enemmän ja enemmän tiedostavia.