Tein juuri ratkaisun, joka ei varmasti miellytä kaikkia ihmisiä. Lähdetäänpäs liikkeelle ihan alkutekijöistä: olen haaveillut arkkitehdin/muotoilijan ammatista ala-asteelta asti. Varsinkin nuorempana piirtelin talojen pohjapiirustuksia, sisustus-suunnitelmia ja muita suunnitelmia todella ahkerasti. Vanhemmat ja sisarukset olivat tietenkin innoissaan, ettei minun tarvi kamppailla sen kanssa mitä haluan lähteä opiskelemaan lukion jälkeen. Itsekin olin. Ja olen edelleen.
Abivuonna, kun olin hakemassa ensimmäistä kertaa kouluun, tajusin, että olin varannut matkan Espanjaan juuri yhtäaikaa arkkitehtuurin pääsykokeiden kanssa. Matkat varattiin sillä ajatuksella, että koska lukio on ohi, ja kesätyöt eivät vielä alkaneet, lähdetään käymään jätkien kanssa lomalla enkä halunnut perua reissua, vaikkakin sitä minulle yritettiin ehdottaa. Itseäni hakematta jättäminen ei sen koommin häirinnyt, olinhan vasta 19 vuotias, ja edessä monta monituista vuotta opiskella. Vannottelin näreissään oleville läheisille hakevani seuraavana vuonna. Seuraava vuosi tuli, ja paljon isoja asioita tapahtui juuri kouluun haun kynnyksellä. Suunnitelmat hakemisesta muuttuivat jälleen. En saanut järin positiivasta palautetta tälläkään kertaa mielenmuutoksesta. Itse kuitenkin olin ihan sujut asian kanssa.
Nyt keväänä kun pääsykokeet alkoivat lähestyä, aloin saamaan huomautuksia, että muistathan nyt hakea. Muistin kyllä. Vähän väkipakolla. Mutta hain joka tapauksessa. Ennakkotehtävien kanssa meinasi iskeä turhautuminen. Jossain sisällä tunsin ahdistusta. Ajattelin sen olevan stressistä ja paineesta johtuvaa, ja otin edellisenä iltana ennen tehtävien palauttamista itseäni niskasta kiinni. Sain kuin sainkin ennakkotehtävät tehdyksi, mutta olin varma, että näin vähällä panostamisella ei pitkälle pötkitä. Nyt olin kuitenkin näyttäny läheisille, että hain kouluun ja sain mielenrauhan. Kunnes eräänä aamuna kämppis toi kirjekuoren, jossa kerrottiin, että olin läpäissyt ennakkotehtävät ja päässyt toiseen vaiheeseen. Siis mitäh?!? Minä, joka tein kaksi ennakkotehtävistä muutaman tunnin aikana edellisenä iltana. En ollut uskoa korviani. Ensimmäinen reaktioni oli naurun sekaista eijeijeijeiejii huutoa sängyn pohjalta. Olin huvittunut, yllättynyt ja hämilläni.
Kun kerroin saavutuksestani, muut ihmiset olivat enemmän onnellisia ja mielissään kuin minä itse. Pääsykokeet alkoivat lähestyä ja olin pähkäillyt pääni puhki. Aloin tajuamaan, kuinka vähän tällä hetkellä minulla on motivaatiota lähteä opiskelemaan. Tai halua. Ajatus koulusta ahdisti todella paljon. Mietin, mitä MINÄ haluan elämältä. Jos nyt unohtaisin perheen ja läheisten mielipiteet ja miettisin tosissani omaa itseäni. Tajusin, että asia jota rakastan, on matkustaminen (ja että inhoan Suomen talvea). Jos siis menisin kouluun, saisin tuplapahan, eli en pääsisi matkustelemaan samalla tavalla kuten olen päässyt, ja joutuisin kärsimään monta pitkää ja kylmää talvea Suomessa. En ole vielä valmis uhraamaan nuoruusvuosia sitoutumalla kouluun. Tai tähän maahan.
Ymmärrän ihmisten pointin siinä, miksi kouluun haku ja sinne pääseminen olisi tärkeää. Se antaa tietynlaista turvaa ja pohjaa elämälle ja sitä myöten olisin myös lähempänä haaveammattiani. Itse en kuitenkaan ajattele, kuten moni muu tästä maailmasta tuntuu ajattelevan, että täytyy kouluttautua niin pikaisesti kuin mahdollista ja alkaa puurtamaan uraa. En halua joutua uraputkeen. Jos mietin itseäni 90 vuotiaana istumassa kiikkustuolissa, mitä haluaisin silloin kertoa mahdollisille lastenlapsille? Haluaisinko sanoa, että hain nopeasti kouluun, koska muiden mielestä se oli minulle parempi vaihtoehto ja tein töitä siitä päivästä eläkkeelle (en vähättele tuollaista elämän tyyliä, jollekkin se on juuri se oikea tapa elää)? Vai haluaisinko kertoa paikoista joissa pääsin käymään, ihmisistä joita tapasin, tarinoita joita kuulin, ja että tein itse omat ratkaisuni niin hyvässä kuin pahassa? Elämästä ei ikinä tiedä mihin se vie. Eikö siksi olisi järkevää elää kuin jokainen päivä olisi viimeinen? Aika klisee sanonta, mutta pistää miettimään mitä todella haluaa.
Päätin jättää menemättä pääsykokeisiin. En usko, että olisin edes päässyt eteenpäin seuraavaan vaiheeseen johtuen vähäisestä motivaatiosta. Saan tästä syystä luultavasti paljon hämmentyneitä kysymyksiä osakseni ja siksi kirjoitan tämän postauksen. Yritin selittää parhaalla mahdollisella tavalla, mikä sai minut tekemään ratkaisuni. Edelleen painotan, että tein kuten minä parhaakseni näin. Ensivuodeksi aion lähteä jollekin pidemmälle matkalle, luultavasti Australiaan töihin ja reissaamaan. Kouluun haen kun koen sen olevan ajankohtaista. Semmoset kuulumiset tällä kertaa. Hyvää alkanutta viikkoa ja kesää kaikille!
